Australialainen KRK (Rene Hope Turnerin)

Kokemuksen Kuvaus

Tässä on elämäni tärkein kokemus, alkuun siihen johtavat tapahtumat, vanhempieni kertomus poissaoloaikani tapahtumista, KRK:ni ja lopuksi se, mitä ajattelen siitä.

Paikka: 24/02/82, Sydney, Australia, 18:00, lähdin optisten laitteiden korjausfirmastani kohti kotiani Raymond Terraceen (kaupunki Newcastlen pohjoisosassa). Kumppanini Mike istui pelkääjän paikalla ja ystäväni ja osa-aikainen työntekijä, Steve, takana. Satoi 3 kuukautta kestäneen kuivan kauden jälkeen ajaessani moottoritietä pitkin ja hidastaessani valoihin risteyksessä; siinä kohtaa muistikuvani loppuvat.

Miken (ex-kumppanini) kertomaa: ”Lähestyessämme valoja ne muuttuivat vihreiksi; risteyksessä 43km/h kulkeva automme joutui vesiliirtoon, osuen risteyksessä olevaan valtavaan tolppaan. Steve, joka makoili pienen pakettiautomme takanaosassa olevalla patjalla, muuttui ohjukseksi. Hän lensi eteenpäin kohti Renen takaraivoa, iskien hänet rattia vasten”.

Lääketieteellinen raportti: Steven selkärangan ranka L4 murtui aiheuttaen alaraajahalvauksen. Sain itse vakavia päävammoja mm. aivojen etulohkon alueelle, oikea silmäkuoppa ja poskiluu murtuivat, kaikki pään murtumat olivat sisäänpäin painuneita ja aivojen kovakalvossa oli 6 reikää. Ratti oli haljennut ja sen osat lävistivät kehoni kolmesta kohtaa – kurkustani kitalakeen, rintakehäni yläoikealta ja rintekehän alaosasta. Mike sai pieniä ruhjeita turvavyöstä.

Äitini kertoi näin: Iltapäivästä 25/02/82 he olivat neurokirurgin vastaanotolla, jossa lääkäri ilmoitti kuolemastani sanoen, että vanhempieni tulisi olla kiitollisia siitä, koska henkiinjäädessäni olisin ollut pysyvästi vihannes. Tämän keskustelun aikana nuori hoitaja ryntäsi pelästyneenä toimistoon täräyttäen ”Hän on elossa, hän nousi istumaan ja puhui!” Lääkäri ajoi hänet pois huoneesta häiritsemästä kolme kertaa, ennen kuin hän talutti hoitajan käytävälle ja nuhteli tätä ”kuolleiden” muka liikkumisesta ja ääntelemisestä. Hoitaja oli vakava; ”Hän nousi istumaan ja sanoi ”Älkää enää antako minulle lääkkeitä!”” Tässä vaiheessa äitini tarttui lääkäriä käsivarresta, isä toisesta käsivarresta, ja kolmisin he marssivat katsomaan mistä on kyse. He löysivät minut käytävän päästä, jonne minut oli ilmeisesti sijoitettu, jotta hoitaja voisi poistaa minussa kiinniolleet laitteet viedäkseen minut ruumishuoneelle. Olin koomassa ja hengitin, heräten koomasta vasta 10 päivän päästä.


Oma KRK:ni:

En tiedä mihin aikaan ylläolevat asiat tapahtuivat. Minulla ei ole muistikuvaa kuolemasta tai kehosta irtoamisesta. Liikuin pää edellä tummassa myrskyssä, joka näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat kiehuneet, tuntien, että joku viittoili minua sivummalle ja sai minut pelkäämään. Edessäni oli pieni valopiste, joka kasvoi ja kirkastui tasaisesti lähestyessäni sitä. Tulin tietoiseksi siitä, että minun täytyi olla kuollut, ja olin huolissani isästäni & äidistäni ja siskostani, jonka lisäksi olin hieman surullinen ajatellessani ”Kyllä se selviävät siitä nopeasti”, aivan kuin se olisi ollut vain ohikiitävä ajatus kiirehtiessäni ahnaasti eteenpäin kohti valoa.

Saavuin ohutseinäiseen huoneeseen, jossa vallitsi uskomattoman kirkas valo. Huoneessa seisoi noin 180cm, 30. ikävuoden tienoilla oleva mies, jolla oli punertavan ruskeat puolipitkät hiukset ja uskomattoman siistit viikset ja parta. Hänellä oli päällään yksinkertainen kaapu, valo näytti sätelevän hänestä ja tunsin että hän oli hyvin viisas ja vanha. Hän toivotti minut tervetulleeksi suureen Rakkauteen, Tyyneyteen ja Rauhaan (sanoinkuvaamattomaan) täysin sanatta. Tunsin, että ”voisin istua jalkojesi juuressa ikuisuuden ja olla täysin tyytyväinen kaikkeen”, mikä tuntui minusta hassulle ajatukselle/sanomiselle/tunteelle. Hänen asunsa kangas alkoi kiehtoa minua ja yritin selvittää kuinka ihmeessä valoa voisi kutoa kankaaksi!

Hän seisoi vieressäni ja kehotti minua katsomaan vasemmalle puolelleni, jossa elämäni vähemmän mairittelevat hetket käytiin läpi; elin nuo hetket uudelleen ja tunsin myös sen miten olin satuttanut muita. Jotkin näistä teoista olivat sellaisia, etten koskaan olisi uskonut niiden voivan satuttaa jotakuta. Olin yllättänyt, että jotkut murehtimani asiat, kuten suklaan varastaminen kaupasta lapsena, eivät olleet tällä listalla, mutta tavalliset huomautukset, joiden en tiennyt niiden hetkellä satuttaneen ketään, oli listattu mukaan. Kun syyllisyys alkoi painaa minua, minut ohjattiin kiinnittämään huomioni tapahtumiin, joissa olin ilahduttanut muita. Vaikka tunsin itseni riittämättömäksi näytti siltä, että vaakakuppi kallistui minun hyväkseni. Sain suurta Rakkautta osakseni.

Minut opastettiin peremmälle huoneeseen, joka muuttui saliksi ja siellä vastaani käveli isoisäni. Hän näytti nuoremmalle mitä muistin, eikä hänellä ollut huuli- ja kitalakihalkiota, mutta hän oli ehdottomasti isoisäni. Halasimme, hän puhui minulle ja toivotti minut tervetulleeksi, olin liikuttunut antaessani hänelle anteeksi hänen kuolemansa ollessani 14-vuotias, ja rikottuani lupaukseni tulla lääkäriksi ja parantaa hänen reistailevan sydämensä. Tuohon hetkeen saakka en ollut edes tajunnut olleeni hänelle vihainen!

Isoisä kertoi minulle, että mummi oli tulossa pian ja näytti odottavan hänen saapumistaan. Kysyin miksi hän olisi tulossa niin pian, koska hän oli juuri matkustanut kodistaan Manchesterista Miamiin viettämään jatkuvaa kesää vuosiksi! Isoisä kertoi, että mummilla on suolistosyöpä ja hän saapuisi pian; isoisä ei näyttänyt kykenevän ymmärtämään aikaa tentatessani miten pian olisi ”pian”. (Isoäiti diagnisoitiin 3 kuukauden päästä ja hän kuoli elokuussa. Olin hermostuttanut äitini kertomalla hänelle tästä herättyäni). Isoisän ja minun juteltua samalla, kun kuljimme peremmälle huoneeseen, se muuttui taas saliksi ja lähestyimme ihmisryhmää, jonka aloin hiljalleen tunnistaa tutuksi.

Ensiksi minua tervehtimään tullut henkilö asetti kätensä olalleni ja käänsi minut itseensä päin sanoen ”Sinun täytyy palata, sinulla on tehtävä täytettävänä.”. Halusin väittää vastaan, halusin jäädä. Vilkaisin isoisääni ja minut siirrettiin nopeasti takaisin oviaukolle, rajalle, jossa alkoi pelkkä pimeys, ei mikään, ei minkäänlaista tietoisuutta.

Myöhemmin: Heräsin koomastani hiljaa monen päivän jälkeen, muistaen puoliksi uneksittuja tuttuja ääniä ja vilauksia tutuista kasvoista. Selkeitä hetkiä tapahtui satunnaisesti, ja tuolloin havahduin syvästä unestani siihen, että hoitaja seisoi vieressäni neulan kanssa ja minä kieltäydyin kaikista lääkkeistä tietämättä miksi!

Minulle tehtiin kolme suurta leikkausta, jossa kasvoni, kalloni ja silmäkuoppani korjattiin. Lähtiessäni sairaalasta minulla oli kipuja, näin kaiken kahtena, en haistanut mtään ja aivoissani oli 8. aivohermon vaurio, joka aiheutti minulle pahoinvointia ja tasapaino-ongelmia. Olin kahden vuoden ajan vihainen isoisälleni siitä, että hän lähetti minut takaisin tähän kärsimykseen suorittamaan tehtävää, josta minulla ei ollut hajuakaan eikä edes ohjeita sitä varten; ainoa varma asia, jonka tiesin ja jota minun piti välittää ilman käsitystä siitä miten sen tekisin, oli ”On aika elää Omien uskomustesi mukaisesti, mitä ne ikinä ovatkaan, ja laittaa Kotisi kuntoon, sillä Aikojen Loppu on lähellä!” Tämä ei voi olla tehtäväni, sillä jyrisevä ääni ei ilmoittanut sitä, enkä tiedä mistä moinen viesti edes tuli päähäni.

En myöskään tiedä kuka portinvartija oli; ei nimilappua, ei esittelyjä! Elin 5 vuotta zombina, ennen kuin kuntouduin. Olen saanut töitä, perustanut Päävammayhdistyksen vuonna 1987, ja ollut positiivisena esimerkkinä siitä kuinka hyvin aivovammasta voi kuntoutua. En silti vieläkään tiedä mikä tuo tehtäväni on, kärsin kivuista, hajuaistin puutteesta, näen kaiken kahtena jne.

Siinäpä se, paitsi minun pitää vielä mainita, että muistoni KRK:sta on paljon selkeämpi kuin muisto siitä mitä tein eilen.