Bette KRK

Kuvaus kokemuksesta:

Se tapahtui vuonna 1953 jolloin olin 20 vuotias. Olin ollut 5 tuntia synnytyspöydällä ja olin kuolla. Tarvitsin verta eikä sitä ollut saatavilla pienestä kaupungista jossa asuin. Lääkäri päätti lähettää minut ambulanssikyydillä Nashvilleen, sairaalaan joka sijaitsi 40 kilometrin päässä. Vanhat ambulanssit olivat tuolloin kuin ruumisautoja. Oli keskiyö. Mieheni pelkäsi tilannetta niin paljon ettei hän kyennyt olemaan lähelläni joten äiti tuli ambulanssiin mukaan. Rajakokemus alkoi jo sillä hetkellä kun lääkäri yritti päättää pitäisikö minut lähettää matkaan vai ei. Vajosin koomaan ja siitä huolimatta kuulin lääkärin jokaisen sanan jonka hän puhui. Hautausurakoitsijan saapuessa (hän toimi myös ambulanssin kuljettajana) makasin selälläni silmät suljettuina - pystyin näkemään hänen jalkansa, hän ei ollut sitonut kengännauhojaan, eikä hänellä ollut sukkia jaloissaan! Se huolestutti minua koska pelkäsin hänen kompastuvan kengännauhoihinsa.

Heidän työntäessä minua sairaalasängyssä läpi sairaalan odotustilan, kuulin kuinka mieheni äiti toisti koko ajan- "hän on kuollut - katsokaa kuinka hänen silmänsä ovat muljahtaneet taaksepäin". Sillä hetkellä en nähnyt mitään. Kaikki oli pimeää ja mustaa. Kun he siirsivät minut ambulanssiin, leijuin ambulanssin katon ja kehoni välissä. Kuulin kuinka kovasti vaikeroin koko ajan - toivoin että "hän" lopettaisi sen ja olisi hiljaa. Oli kuin kehoni olisi ollut joku toinen ja hänen vaikerointinsa häiritsi minua. Halusin sen loppuvan! Kuulin äidin puhuvan keholleni ja kertovan että olemme kohta perillä. Ambulanssi kiiti täyttä vauhtia eteenpäin sireenit soiden. Muistan nähneeni rautatiekiskot edessämme ja ajatelleeni että kuljettajan pitäisi hidastaa vauhtia radan lähestyessä. En tuntenut kipua mutta kehoni vaikersi edelleen. Kun saavuimme perille, minua oltiin odottamassa ja viisi miestä kärräsi minut ensin hissiin ja sitten suoraan synnytyshuoneeseen. Silloin nousin välittömästi synnytyshuoneen katon rajaan ja katsoin tapahtumia kuin olisin katsonut TV:tä.

Tunsin oloni niin hyväksi ja tyyneksi etten voi kuvailla sitä millään lailla. En tuntenut pienintäkään mielenkiintoa kehoani tai syntymässä olevaa vauvaa kohtaan. En nähnyt kaikkia heitä jotka olivat tulleet mukaan ja olivat silloin sairaalan odotustilassa, en myöskään ajatellut heitä. Leijuessani huoneessa katsoin alaspäin ja sitten yhtäkkiä, aloin nousta ylöspäin suurella nopeudella. En aistinut liikkuvani niinkään tunnelissa vaan pimeydessä kohti edessä olevaa kirkasta valkoista valoa. Halusin kiirehtiä ja päästä sinne nopeasti. Ainut ääni jonka silloin kuulin oli kuin hurinaa tai surinaa. Heräsin seuraavana päivänä teho-osastolla lääkärin istuessa vuoteeni vieressä. Olin suunniltani innosta kertoa lääkärille tästä ihmeellisestä kokemuksestani mutta hän vain hymyili ja taputti kättäni alkaen samalla kertomaan syntyneestä vauvastani. Hän kertoi haluavansa valmistaa minua näkemään poikavauvani - vauva oli joutunut olemaan synnytyskavavassa niin pitkään että sen pää oli litistynyt. Lääkäri kertoi myös huolensa siitä että vauvalla saattoi mahdollisesti olla aivovaurio. Myöhemmin selvisi että lapseni älykkyysosamäärä oli 160.

Hän syntyi sunnuntaina pääsiäisen jälkeen ja kuoli sunnuntaina pääsiäisen jälkeen 25 vuotta myöhemmin Alaskassa sattuneessa lento-onnettomuudessa. Hän lensi silloin potkurikonettaan. Hän soitti minulle monesti ennen kuolemaansa ja välillämme vallitsi tuolloin aina lämmin läheisyys. Kuinka poikani poismeno muutti minua ihmisenä? Ennen rajakokemustani olin pyhäkoulun opettajana hyvin jyrkästi asennoituneessa kirkossa. Rajakokemuksen jälkeen tiesin ettei mikään ollut enää niin kuin olin aina ennen uskonut - muutuin metafyysiseksi yhdessä yössä - se oli kuin osmoosia - mikään ei päässyt lähellekään sitä kuinka "tiesin". Halusin jakaa ihmeellisen kokemukseni jokaiselle ihmiselle jonka tapasin. Minun ajateltiin olevani enemmän kiinnostunut itsestäni kuin aivovaurion saaneesta lapsestani. Kaikkina niinä vuosina - ennen kuin Dr. Moody tuli tunnetuksi - opettelin pitämään suuni kiinni. Tiesin sen ettei kuolemaa ole olemassa, tiesin että kuolemassa vain siirrytään toiselle tasolle. Tämä tieto pelasti minut silloin kun ainut poikani kuoli. Surin lapseni menetystä ja surin kaikkien niiden puolesta jotka rakastivat häntä. Tiesin kuitenkin sen ettei hänellä ollut tuskaa eikä surua. Poikani tytär syntyi kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen. Ainoa toiveeni oli että hän olisi saanut nähdä tyttärensä. Sitten ymmärsin sen tapahtuneen. Hän näki tyttärensä.

Taustatietoa:

Olet: Nainen

ajankohta: 1953