Brad K KRK 10022

Kokemuksen Kuvaus

Ensimmäinen KRK:ni oli lapsena, 2-3 vanhana (vuonna 1953) ja siihen liittyi hukkuminen. Muistan nähneeni kehoni alapuolellani; muistan nähneeni kirkkaan lämpimästi rakastavan pallon (orbin) yläpuolellani, sekä paniikissa olevat vanhempani alapuolellani. Koska en ollut varma olisiko kokemus edes puhumisen arvoinen ja uskoisiko kukaan, vaikka kertoisin, en koskaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. En kuitenkaan enää suostunut menemään kirkkoon kokemukseni jälkeen. Karkasin sieltä aina tilaisuuden tullen. Ihan kuin olisit yrittänyt saada kahta magneettia vastakkain. Kysyttyäni presbyteerisessä katekismuksessa miksi henkilö Afrikassa, joka oli hyvä ja kunnollinen ja rakastava ja niin päin pois, ei voisi päästä taivaaseen vain, koska hän ei ollut lukenut Raamattua. Minut heitettiin ulos kirkosta. Kaikki olivat häpeissään, eivätkä ymmärtäneet miksi tunsin oloni hyväksi. Tämä tapahtui 1963.

Olin suurin kirkonvastainen agnostikko ikinä!! En uskonut kirkkoon. En mennyt kirkkoon ennen kuin setäni, joka kasvatti minua isäni kuoleman (itsemurha) jälkeen, komensi minut sinne. Ollessani kirkossa, tässä pakotetussa tilaisuudessa ja puvussa, johon sedälläni ei oikeastaan olisi ollut varaa, muuan mies käveli kirkon etuosaan. Seurakunta kääntyi katsomaan häntä. Katsoin häntä silmiin ja miehessä oli lämpimän rakastava hehku. Hänellä oli sandaalit ja hän oli pukeutunut kuten saarnastuolin takana roikkuva hemmo. Hän halusi minun katsovan seurakuntaa. Kun tein niin, näky kuvotti minua. Koko ihmisjoukko tuijotti miestä vihaisena. Katsoin takaisin miehen suuntaan ja hän katsoi suoraan silmiini hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin ja hän kääntyi ja lähti pois.

Jumalanpalveluksen jälkeen kävelin ulos, heitin pois takkini ja solmioni, enkä laittanut niitä enää päälle tai mennyt kirkkoon vapaaehtoisesti. Tämä tapahtui 1968.

Sitten vuonna 1971 olin naimisissa oleva pojan isä ja liftasin kotiin työstäni Michiganin yliopiston tutkimuslaboratoriosta. Sain kyydin pakettiautolta, jonka takana oli pitkä L:n muotoinen penkki. Istuin penkin reunalle kuskin viereen ja joku hippityyppi istui taakse. Äkkiä joku mies istui viereeni vasemmalle. Hän puhui mitä minulle tapahtuisi, hän sanoi, että saisin valita kokisinko sen vai en. Puhuimme vakavaan sävyyn, muttemme pelottavasti. Sanoin tekeväni sen. Astuessani ulos autosta hän kysyi taas haluaisinko tehdä sen ja vastasin kyllä. Hän kertoi minkä määrän askelia ottaisin ennen kuin se tapahtuisi minulle. Hippi ja kuski kysyivät hermostuneina kenen kanssa olin puhunut ja kun vastasin “tuon miehen”, kuski käänsi sisätilan valon osoittamaani paikkaan, mutta autossa oli vain kuski ja hippi. Muistan heidän olleen hyvin huolissaan minusta, mutta myös pelästyneitä. Otin tietyn määrän askelia mielentilassa, joka ei ollut läsnä, mutta päättäväinen. Kun päädyin sanottuun askelmäärään käännyin ja näin auton kaartavan pyöräilevää lasta päin. Takapenkillä ollut henkilö huitaisi putkea lasta kohti, mutta hän ehti väistää ja putki ei osunutkaan kohteeseensa. Astuin tielle niin, että kuski näkisi minut ja heilutin kättäni. Auto pysähtyi ja kiihdytti sitten kohti minua. Otin käteeni kasan soraa ja heitin sen päin autoa, joka väisti hipoen minua.

Auto pysähtyi ja pian minut oli piesty putkilla ja sitten tunsin kipua selässäni ja vatsassani. Ajattelin, että minusta on ammuttu läpi. Laitoin kädet vatsalleni ja ne peittyivät vereen. Olin varma, että minua on ammuttu ja sanoin hyökkääjilleni; “Olette tappaneet minut!” Kuulin vasta myöhemmin, että minua oli puukotettu kääntöveitsellä, joka viilsi valtimon auki maksani yläpuolelta. He lähtivät ja muistan katsoneeni ylös ja nähneeni valon. Sen jälkeen katsoin alas kehooni ja minua vastaan tuli ainakin kaksi olentoa. He näyttivät ihmisiltä ja leijuivat ilmassa. Tajusin olevani korkealla kehoni yläpuolella, en lähelläkään maanpäällistä tilaa. Olennot yrittivät estää minua menemästä valoon. En tiedä miksi, he vain näyttivät kauhistuneilta, eivätkä halunneet minun menevän. Mutta menin. Syöksyin eteenpäin kuin nuoli tilaan, jota voi kutsua vain tunneliksi. Näin tunnelin äärirajoilla sumeasti tähtiä ja näin rakastavan valon edessäni. Sitten pysähdyin. Olin siellä rakkautta ja ymmärrystä hehkuvan pallon kanssa. Se ei näyttänyt minusta vieraalle. En ollut peloissani, se oli hyvin rauhoittava, eikä siellä ollut muita tunteita kuin oma ihmetykseni ja pallon säteilemä rakkaus ja tieto ja viisaus. Koon puolesta se ei ollut sama kuin aurinkoon katsominen, vaan kuin katsoisi Maata seisoessaan sen päällä. Se oli valtavaa, totaalista ja sen voima oli rakkaus.

Tunsin vierelläni läsnäolon, miehen, ja hän kysyi olinko valmis “elämän arviointiin”. Sanoin kyllä, tämä ei ollut verbaalista vaan tietoa. Sitten näin ihan kuin pienoismallijunan ratamaiseman, kaupungin, allani. Menin tähän kaupunkiin ja kävin elämäni läpi. Kävin läpi jokaisen hetken ja tunteen. En ollut peloissani sillä olin yhä valossa. Puhuin miehen kanssa elämästäni. Mutta en muista mitään erityistä. Sen jälkeen muistan seisoneeni rakkauden Pallon valossa. Tunsin sen hyvyyden, rakkauden ja tiedon. Mieleni oli syvän, syvän keskittyneen ajatuksen tilassa.

Sen jälkeen menin 12 suuren tiedon olennon luo. He olivat edessäni, seisoen rivissä. He eivät olleet ihmisiä; heissä ei ollut minkäänlaisia tuomion tai auktoriteetin tunteita, mutta he tuntuivat olevan hyvin voimakkaita itsessään. He näyttivät minua pidemmille. Heillä oli hopeiset kaavut ja valkoinen iho, suuret päät ja suuret silmät. En muista, että heillä olisi ollut suita. Niiden yläpuolella oli henki. Se oli kuin Maahan näkyvä tähti, mutta samankokoinen kuin olentojen päät. Henki meni vasemmalle puolelleni ja leijui ensimmäisen olennon yllä, ja muistan, että olennon käsistä levisi ulos ikään kuin tiedon videonauha, ja tätä videonauhaa pidettiin hänen edessään. Jokaisella olennolla oli jotain vastaavaa. He avasivat oman tietonsa hengen liikkuessa heidän yllään. Viimeinen olento kertoi mitä voisin tehdä, jos palaisin takaisin, sekä sen merkityksen.

Muistan vain nähneeni nuoren miehen pää taaksepäin kallistuneena, ihan kuin hänen niskansa olisi vioittunut “Voi Alvin! Poikani!” sanoin ja he sanoivat “ei, ei se poika”. Tajusin sitten ketä he tarkoittivat (vuonna 1978 toinen lapseni syntyi, poika). Päätin palata takaisin maahan. Muistan, että se oli vaikea päätös. Se oli niin vaikeaa, koska kaikki siellä oli ihanaa ja siellä oli niin, niin paljon rakkautta. Minulla oli tunne vapaasta tahdosta, mutta myös velvollisuudesta. Sitoumuksesta. Heti ajateltuani tätä ampaisin takaisin kehooni.

Nousin ja kävelin tielle ja näin nuoren pyöräilijämiehen, joka oli itämaalainen. Hän tarjosi apuaan, muttei pystynyt tekemään paljoakaan. Sain kyydin sairaalaan, jossa lääkäri kertoi, että olin liian heikko leikattavaksi, ja että olin vuotamassa kuiviin. Hän soitti vaimolleni ja kertoi saman asian. Muistan nauraneeni asialle, koska tiesin, etten kuolisi.

Kerroin vanhemmalle veljelleni, joka oli kiiruhtanut sairaalaan, että olin saanut päättää elinkö vai kuolenko ja hän katsoi minua ihan kuin kukaan ikinä haluaisi valita kuoleman elämän sijaan. Kerroin vaimolleni ja parhaalle ystävälleni. He eivät lytänneet minua, mutta eivät selvästikään ymmärtäneet minua.

Siitä tuli yleinen teema. Joskus Joulupäivän kokoontumisen jälkeen näin tohtori Raymon Moodyn kirjan “Life After Life”. Luin kirjan (pikavauhtia) ja huusin “Tämä!!” pitäen kirjaa ylhäällä ja sanoin “Tämä tapahtui minulle, kun minua puukotettiin”. Kerroin, että toinen kerta, jolloin tunsin tämän saman, oli hukkuessani lapsena ja miten se oli tuntunut samalle kuin lämmin aurinko. Äitini sanoi ”Brad, olit kasvot mutaa vasten löytäessämme sinut!” ja se päätti keskustelun siihen.

Olin ällikällä lyöty tajuessani nähneeni saman rakkauden “pallon” hukkuessani. Muistan leikkineeni ja tuplahyppineeni heidän yrittäessään saada minut hengittämään. Tuplahyppy on sitä, kun hyppäät korkealle ja siitä vielä korkeammalle paikalle. Muistan, etten ollut yksin siellä missä olin. Sitten olin takaisin pienessä kehossani.

Istuin äitini olohuoneessa muiden laulaessa joululauluja viereisessä huoneessa. Ajattelin, kukaan ei usko minua. Olenko kaikkien mielestä väärässä.

Puhuin kokemuksestani useille vuosien ajan, mutta vasta kuultuani Dannion Brinkleyn kertovan omasta kokemuksestaan minäkin nousin ulos kolostani niin sanoakseni. Hän puhui kokemuksestaan ja se oli niin monella tapaa samanlainen kuin omani. Mutta, osaltaan se oli identtinen. En ollut koskaan puhunut kellekään, joka olisi ylpeä omasta kuolemanrajakokemuksestaan. Päätin, etten enää koskaan, en ikinä, kieltäisi itseäni puhumasta kokemuksestani tai häpeäisi sitä.

Tiedän mitä näin, rakkauden pallo oli Luoja. En tiedä KRK:n aikana tapaamieni olentojen nimiä. Nimet tuntuvat tarpeettomille.

En tuntenut kokemuksen jälkeen, että Jeesus olisi pelastajani, tai että haluaisin käydä siellä tai täällä kirkossa, tai että uskonnolla olisi mitään tekemistä kokemukseni kanssa. En vihaa tai inhoa Jeesusta, suoraan sanottuna minulle ei vaan sanottu tai vihjattu, että Jeesus haluaisi minun kumartavan itseään tai muuta vastaavaa.

En käy kirkossa, paitsi hautajaisissa ja häissä.

En usko, että Jeesus haluaisi minun ajattelevan itseään muuna kuin rakastavana henkenä. Haluaisin seurata häntä, en uskontona, vaan mielentilana. En ole kristitty; en kutsuisi itseäni sellaiseksi. Mutta näen Buddhan, Jeesuksen ja Gandhin ja muiden viisauden ja rakkauden liittämisen heidän elämäntilanteisiinsa. Toivon vastanneeni kysymyksiinne.

Rakkautta ja Valoa