Charles E KRK

Kokemuksen Kuvaus

Olen Art Bell fani ja kuuntelen häntä tien päällä joka viikko. Rakastin show'ta, jossa sinä olit vieraana ja se sai minut pohtimaan omaa kokemustani. Se ei ollut pelottava, päinvastoin, se sai minut ymmärtämään, että me emme ole ihmisiä etsimässä henkistä kokemusta; me olemme vahvoja henkisiä olentoja, joilla on ihmiskokemus…

Kesäkuussa 1992 olin ollut aviossa 20 vuotta. Menin naimisiin lukioihastukseni kanssa ja rakastin häntä, mutta sitä sanotaan, että rakkaus on sokea. En tiedä kuka niin on sanonut alunperin. En ollut asiasta tietoinen vielä tuolloin, mutta vaimolleni oli kehittymässä useampia persoonia johtuen lapsuudenkokemuksista, joita hän ei koskaan käsitellyt.

Olin keskellä erittäin väkivaltaista suhdetta ja sen seurauksena olin tietämättäni äärettömän onneton, mutta rakkauteni vaimoani kohtaan sokaisi minut kaikelta. Elin stressavaa aikaa parisuhteessani kykenemättä sopeutumaan vaimoni persoonallishäiriöön ja syytin itseäni kaikesta ja - kiitos vaimoni – ajattelin, että hän ja kaksi tytärtäni pärjäisivät paremmin ilman minua. Olin saanut tarpeekseni kaikesta ja aloin rukoilla Jumalaa ottamaan minut pois tästä maanpäällisestä helvetistä, johon olin joutunut, ja sallimaan minun löytää se rauha kuolemasta, josta Kristus puhui opetuksissaan.

Olethan kuullut vanhan sanonan “varo, mitä toivot, koska toiveesi voi toteutua”? Minun kohdallani se piti paikkaansa. Kesti vain kolme kuukautta, kunnes Jumala vastasi toiveeseeni...

Palasin matkaltani eräänä iltana ja illallisen jälkeen sain hirveän närästyksen. Vanhin tyttäreni, tuolloin neljäntoista, sanoi minun olevan hyvin kalpea ja vaati minua menemään lääkäriin! Seuraavassa hetkessä vaimonikin intti samaa. Olin suunnitellut, että menisin nukkumaan ja pyytäisin vaimoani herättämään minut aamulla seitsemän aikaan. Vaimoni oli kuitenkin lähdössä seuraavana aamuna töihin ja ymmärsinkin pian, etten saisi nukuttua silmäystäkään jaksaakseni lähteä seuraavan päivän reissulle, jos en lähtisi ensiapuun, koska tyttäreni ja vaimoni eivät jättäisi minua rauhaan.

Myöhään saman iltana menin ensiapuun ja lääkäri ilmoitti, että minulle tehtäisiin seuraavana aamuna kokeita. Sanoin, että olin suunnitellut lähteväni aamujuoksulle ja että olin ihan kunnossa. No, oli kuitenkin selvää, että tilanne oli yksi vastaan kolme, joten annoin periksi lääkärin neuvolle.

Minut otettiin sisään yksityishuoneeseen joskus yhden aikaan yöllä. Olin harmissani koko touhusta ja päätin katsoa televisiota. Kolmen aikaan hoitaja tuli huoneeseen ja läksytti minua siitä, että olin vielä hereillä, sammuttaen television ja sanoen, että kokeeni hoidettaisiin huomenna aikaisin ja minun pitäisi siksi levätä. Hän asensi minut sydänmonitoriin kertoen, että sairaalan henkilökunta oli kiireistä, eikä hän halunnut ottaa riskejä kenenkään suhteen. Sen jälkeen hän sammutti huoneeni valot ja kehoitti minua nukkumaan. Luovutin ja päätin nukkua. Tiesin, että olin menossa päätä pahkaa kohti burn-outia, sekä fyysisesti että emotionaalisesti, ja muutkin näkivät sen selvästi.

Olen aina ollut kristitty ja minut kasvatettiin metodistiksi, mutta en ollut lukenut mitään, joten ainoastaan omat henkiset uskomukseni pystyivät valmistamaan minut pian koittavalle matkalleni.

Nukkuessani huomasin olevani uskomattoman kirkkaan valon ympäröimänä. Ajatelin ensin, että minun pitäisi suojata silmäni, mutta tajusin pian ettei valo ollut tavallinen valo. Mitkään ihmiskielen sanat eivät pysty kuvaamaan sitä lämmön, kuuluvuuden, rauhan ja eritoten rakkauden tunnetta. Euforia on lähin mieleeni tuleva sana ja siltikään se ei tee oikeutta kokemalleni tunteelle. Sana rakkaus ei myöskään pystyisi kuvaamaan sitä, koska me kuvittelemme tietävämme mitä rakkaus on, kuten äidinrakkaus vastasyntynyttä kohtaan. Kerro tuo rakkaus tuhansilla ja saatat ehkä päästä lähelle; jos et, olet ainakin menossa oikeaan suuntaan tuon rakkauden kuvaamisessa. Tuskin tarvitsee edes mainita, että tiesin heti olevani kotona ja etten tosissanikaan haluaisi lähteä pois! Surin paljon kuullessani, ettei vielä ollut minun aikani, sillä minulla oli vielä paljon tehtävää ja minun pitäisi huolehtia tyttäristäni. Hänen (Jumala) mainitessa tyttäreni muistin miten rakastinkaan heitä ja tiesin hänen olevan oikeassa. Minulle sanottiin, että kun avaisin silmäni minun ei tarvitse pelätä, pitäisi pysyä rauhallisena, tehdä se mitä lääkärit sanovat ja pääsisin näin ollen kotiin neljässä päivässä…

Heräsin ja näin hoitajan kasvot naamani edessä. Taustani huomioiden minun olisi pitänyt pelästyä tätä. Sen sijaan sisälläni vallitsi ylitsevuotava rauha, enkä hermostunut edes nähdessäni toisen hoitajan pumppaavan minuun lidokaliinia. Yhtäkkiä ovista paukahti sisään mies sähköisen laippakoneen kanssa ja näytti siltä, että henkilökunnalla oli tukala tilanne päällä. Katsoin kasvojeni edessä olevaa hoitajaa ja kysyin aikoivatko he piestä minut laipoilla? Hän näytti järkyttyneeltä, kunnes hymyili ja sanoi “en, sinä olet kiltti poika...”

Kuuden aikaan aamulla sain rytmihäiriön, joka aiheutti hälytyksen. Hoitohenkilöiden ehtiessä ovelleni sydänkäyräni näytti suoraa viivaa. Pääsairaanhoitaja pelasti henkeni sekä itseni, että lääkäreiden hämästykseksi. Sydämeni ei saanut mitään vaurioita. Myöhemmin lääkäri sanoi sen itsessään olevan jo ihme. Hän kuittasi asian raporttiinsa todeten, että minulla oli vahva sydän, ja kun sydämeni lakkasi lyömästä, se todennäköisesti kramppasi vielä sen verran, että sydämeni läpi kulki tarpeeksi verta pitämään sydämeni kunnossa. Minulla oli ilmanmuuta ihan oma selitykseni asialle muistellessani untani, mutta oliko se sittenkään unta? Yritin vakuutella itselleni näin, mutta tulevat tapahtumat todistivat, että olin kokenut jotain muuta kuin pelkän unen.

Minut kiidätettiin teho-osastolle ja katetrointini yhteydessä löydettiin kaksi tukosta. Vasen sydänvaltimoni oli 85% tuokossa, taaimmainen valtimo 95% , mutta etuoikea puoli oli puhdas. Sydämessäni tai sen ympärillä ei ollut rasvaa lähes lainkaan ja valtimoni näyttivät siltä kuin joku olisi kiristänyt niitä hyvin ohuella narulla. Lääkärit painottivat minua pysymään rauhallisena, jotten saisi uutta sydänkohtausta, sillä jos vaikka selviäisinkin uudesta kohtauksesta menettäisin todennäköisesti 2/3 sydämestäni tukosten takia ja joutuisin sydämensiirtoon. Kaikkien hämmästykseksi pysyin tyynenä. Itseasiassa otin koko asian lomailun kannalta ja kieltäytyin tekemästä yhtään mitään muuta kuin löytämään huumoria tilanteestani.

Minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa kirjan pelkästä sairaalassa olostani, koska tilani saatiin vakaaksi, sitten minut siirrettiin toiseen sairaalaan, jossa minulle tehtiin pallolaajennusleikkaus. Lyhyestä virsi kaunis, minut tosiaan päästettiin takaisin kotiin neljän päivän päästä uneni jälkeen. Sanon uneni, koska vaimoni sekosi joka kerta, jos vihjasinkaan kokemukseeni muuna kuin unena. Samoihin aikoihin vaimoni alkoi pettää mnua ja suunitella eroa ja kun kerroin hänelle, että minulle oli sanottu että minun tulisi huolehtia tytöistäni, no, hän otti sen aivan kuin Jumala olisi hyökännyt hänen kimppuunsa ja siitä eteenpäin elämäni helvetti paheni tietämättäni miksi niin kävi.

Päättyykö tarinani tähän? Ei! Vuoden päästä olin yhtä huonossa kunnossa kuin aikaisemmin, koska vaimoni ei koskaan jättänyt minua rauhaan. Minulle sanottiin, että joskus pallolaajennusta joudutaan korjaamaan muutamia kertoja, ja että on ihan normaalia, että samat alueet sydämestä saattavat tukkiutua uudestaan. Hyvin tavallista, että näin kävisi ja aloin tuntea oloni samalaiseksi kuin aiemmin ja sitten olinkin taas suonet tukossa. Ajattelin, että minun pitäisi kestää sitä vain hetkisen, jonka jälkeen voisin mennä takaisin henkiseen kotiini, koska tunsin edelleen olevani helvetissä ilman ulospääsyä. No, melkein vuosi siitä, kun sydämeni lakkasi lyömästä, menimme järvelle ja salama iski minuun!

Istuin taitettavalla tuolilla lähellä nuotiota vaimoni seisoessa takanani asuntovaunun ovella, kun salama iski maahan, kimposi siitä ja iski minua vasemaan käteen, mennen rintani läpi ja tullen ulos oikeasta kädestäni päätyen piknikpöytään. Sytyin kuin neonvalo, mutta sain vammoja vain vyötäröstäni ylöspäin leukaani saakka ja oikean käden sormenpäät menivät rakoille. Vaimoni sai melkein slaakin, koska hän kammoaa ukonilmaa, ja pakko myöntää, että kiinnitän ukkoseen itsekin nykyään huomiota.

Luulisi, että vaimooni osui salama minun sijastani, ja menetin hetkeksi kykyni liikuttaa käsiäni ja olin tuskissani. Kolmantena toipumispäivänä oloni oli kuin lottovoittajalla ja minun piti palata lääkärin pakeille uuteen katetrointiin sydämeni kunnon tarkastamiseksi. Hän oli ihmeissään nähdessään, ettei sydämeni ympärillä ollut rasvaa, eikä lähes lainkaan arpikudosta edellisestä leikkauksesta. Hän ei osannut selittää miten sydämeni oli niin loistavassa kuosissa. Äitini sanoi, että Jumalan parantava käsi laskeutui päälleni. Olin samaa mieltä, mutta siitä eteenpäin päätin olla antamatta vaimoni pompotella minua, sillä rakastan ulkoilua, enkä halua aiheuttaa mielipahaa Herralle enää!

Niin sanotussa unessani oli järkeä myöhemmin. Kaksi vuotta myöhemmin avioero iski joulun aikoihin ja vanhin tyttäreni totesi sen olevan paras joululahja, jonka olin koskaan saanut. Hän oli oikeassa, todellakin!

Vanhin tyttäreni jäi luokseni ja kasvatin hänet, nyt hän on 21-vuotias ja naimisissa, ja kasvatan edelleen nuorimmaistani. Muuten, kolme kuukautta eroni jälkeen pystyin lopettamaan vatsalääkkeeni ja kahdeksan kuukautta myöhemmin sydänlääkkeenikin jäivät pois lääkärin pudisellessa päätään todeten, ettei lääkitykselle ollut enää tarvetta. Olenko onnellinen? No, en nyt ihan, mutta olen tyytyväinen elämääni, odottaen silti sitä päivää, kun saan taas palata kotiin...