Lapsen KRK

Kokemuksen Kuvaus

Elokuussa 1985, jolloin olin 5-vuotias, olin veneretkellä läheisellä järvellä. Itikka puri minua ja sain aivokuumeen. ”Kuolin” ja ajauduin turvalliseen mustaan tyhjyyteen, jossa oli mukava ja hyvä olla, ei kipua eikä pelkoa. Tunsin heti olevani kotonani tässä paikassa. Kaukaisuudessa näin hyvin pienen valon. Se veti minua puoleensa. Tunsin kiitäväni tätä valoa kohti suurella nopeudella. En pelännyt lainkaan. Kun saavuin valoon, se ilmensi minulle rauhaa ja iloa, mutta ennen kaikkea syvää pyyteetöntä rakkautta. Valo oli kimalteleva, hohtava pilvi. Kuulin pääni sisällä ääneen ja tiesin sen olevan Jumala. Vanhempani eivät koskaan puhuneet minulle Jumalasta tai vieneet minua kirkkoon, joten en tiedä, kuinka tiesin ääneen Jumalaksi, mutta olin varma asiasta. Lisäksi minusta tuntui, että tämä oli oikea kotini, tämä paikka, jossa olin tämän kauniin valon, Jumalan, kanssa. Olin valon ympäröimänä ja yhtä sen kanssa. Se tuntui samalle kuin se, kun isäni oli nostanut minut ja pitänyt minua sylissään silloin, kun koira oli purrut minua joitakin kuukausia aiemmin.

Toinen kaunis valo, tosin pienempi, liittyi seuraamme. Se oli noin 10-vuotias tyttö. Hän näytti hieman minulle. Tiesin, että hän tunnisti minut. Me halasimme ja hän sanoi ”Olen siskosi, minut nimettiin isoäitimme Willametten mukaan, joka kuoli kuukausi ennen syntymääni. Vanhempamme kutsuivat minua Willieksi. He odottivat sopivaa aikaa kertoa sinulle minusta.” Puhuimme keskenämme ilman sanoja. Jälkeenpäin se tuntui oudolle, mutta sinä hetkenä se oli täysin luonnollista. Hän suukotti päätäni ja tunsin hänen lämpönsä ja rakkautensa. ”Sinun pitää nyt palata, Sandy”, hän sanoi. ”Sinun täytyy pelastaa äiti tulesta. Tämä on hyvin tärkeää, sinun on palattava välittömästi”. Hän sanoi sen myötätuntoisella ja suloisella äänellä hymyillen minulle hellästi. ”Ei, en halua”, sanoin, ”anna minun jäädä tänne kanssasi.” ”Äiti tarvitsee sinua pelastamaan hänet tulesta”, hän toisti, edelleen hellästi ja pehmeästi. Kuin itsekäs pieni kakara aloin itkeä ja kiukutella pahan päiväisesti. Heittäydyin maahan, nyyhkytin ja reuhdoin itseäni ympäriinsä ja olen varma, että kaikki tunsivat olonsa hyvin vaivaantuneiksi.

Minulle näytettiin elokuva, jossa näin vanhempani, yhä maanpäällä, istumassa huolestuneen ja pelästyneen näköisinä sairaalasänkyni vieressä. He koskettelivat minua ja puhuivat minulle ja rukoilivat etten kuolisi. ”Ole kiltti, älä kuole”, he itkivät. Olin surullinen heidän vuokseen; en siltikään ollut valmis luopumaan kauneudesta ja niistä uskomattomista ”kaikki on hyvin”-tunteista, jotka tässä paikassa, taivaassa, olivat läsnä. Jumala naurahti minulle ja katsoi minua hyvin myötätuntoisesti. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tiesin mitä hän ajatteli. Häntä huvitti minun lapsellinen temppuiluni.

Hän osoitti sormellaan toista valoa, joka muotoitui kaukaisuudessa. Järkytyksekseni rakas ystäväni ja naapurini Glen muodostui valosta ja hän huusi minulle kovalla äänellä, ”Sandy, mene kotiin, mene kotiin nyt”. Hän sanoi sen niin komentavalla äänellä, että lakkasin itkemästä välittömästi ja olin hetkessä takaisin kehossani.

Avasin silmäni nähden vanhempieni iloiset ja helpottuneet kasvot. Kerroin heille kokemuksestani, jota he nimittivät uneksi, heti kun pystyin. He kertoivat minulle, että päivä sen jälkeen, kun jouduin sairaalaan, naapurimme Glen kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen. Hän oli ystävällinen vanha mies, joka kutsui minut ja veljeni ja kaikki muut naapurin lapset aina leikkimään takapihalleen viiden koiransa kanssa. Hän rakasti lapsia ja antoi meille ruokaa, lahjoja ja herkkuja. Jossain vaiheessa päivää hänen vaimonsa kyllästyi meihin ja käski meidän mennä takasin kotiin. Glen torui häntä sanoen, ”Rose, älä koskaan sano Sandylle, että hänen on lähdettävä kotiin, tyttö saa olla täällä niin pitkään kuin haluaa”. Minä olin hänen suosikkinsa kaikista niistä lapsista, jotka olivat tervetulleita hänen luokseen. Minulle oli järkytys, että Glen huusi minulle sillä tavalla, joten lakkasin heti vänkäämästä vastaan ja häpesin hieman omaa käytöstäni. Muistan myös olleeni hieman loukkaantunut. Kuulin hänen kuolemastaan vasta, kun kerroin kokemukseni vanhemmilleni.

Piirsin kuvan ”enkelisiskostani”, joka oli tullut tervehtimään minua ja kerroin kaiken mitä hän oli sanonut. Vanhempani olivat niin järkyttyneitä, että heidän ilmeensä olivat kuin joku olisi nähnyt aaveen. Hämmentyneinä he nousivat ylös ja poistuivat huoneesta. Jonkin ajan kuluttua he palasivat. He vahvistivat minulle menettäneensä tyttären nimeltä Willie. Hän oli kuollut noin vuosi ennen syntymääni tapaturmaiseen myrkytykseen. Vanhempani päättivät olla kertomatta hänestä minulle tai veljelleni ennen kuin olisimme tarpeeksi vanhoja ymmärtämään mistä elämässä ja kuolemassa on kyse. Mitä tulee tehtäväni pelastaa äiti tulesta, kellään meillä ole aavistustakaan mitä se voisi tarkoittaa.

Äiti auttaa minua kirjoittamaan tätä ja kysyin häneltä millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos olisin kuollut, jos olisin saanut tahtoni läpi pysyä taivaassa. Hän vastasi, ”Itkin kuukausi kaupalla Willien lähdön jälkeen ja jos olisimme menettäneet sinutkin se olisi ollut sama, jos olisimme eläneet helvetissä, liekkeineen kaikkineen”. Aika näyttää, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että tuo on ihan hyvä vastaus (tulikysymykseen suom.huom.). Uskon, että näen Willien joku päivä ja kysyn häneltä kasvotusten mitä hän tarkoitti.

Kokemus on muuttanut kaikkien perheenjäsenten elämää. Käymme nyt kirkossa ja teemme monet asiat eri tavalla kuin ennen.