Christiannen KRK:t

Kokemuksen Kuvaus

Kanadan uneliaassa pikkukylässä isoisäni Papan ääni herätti minut neljän aikaan aamulla. Papa kutsui nimeäni ajan ja paikan tuolta puolen. Papa oli turvallisesti sairaalassa. Heräsin normaaliin tapaani, pukeuduin ja menin alakertaan aamupalalle. Kesken aamiaisen äitini asteli ruokasaliimme hysteerisesti puhuen; “vaihda vaatteesi, meidän täytyy mennä sairaalaan. Papa putosi sängystä ja mursi lantionsa”. Autossa minun ja äitini välillä vallitsi hiljaisuus äitini kaahatessa sairaalaan. Papa tarvitsi leikkausta. Usean tunnin jälkeen Papa tuotiin takaisin sairaalasänkyynsä leikkaussalista. Pysyin hänen vierellään, myös hänen kuollessaan. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja kutsui nimeltä jotakuta tuntematonta. Tuo nimi oli “Tilly” - se oli hänen kuolleen isoäitinsä nimi. Papa kuoli 16 päivää ennen 89-vuotissyntymäpäiväänsä ja minä täyttäisin 14 vuotta 23 päivää myöhemmin.

Minua kiehtoi Papan kyky nähdä jotain minulle näkymätöntä, mutta näin (kuulin) Papan kutsuvan minua; onko kuolema todellakinen niin epänormaali tapahtuma, että olemme alkaneet kohdella sitä välinpitämättömyydellä ja pelolla?

Kaksi vuotta myöhemmin äitini kuoli. Hautajaiset olivat surullisia ja tunteikkaita tapahtumia minulle, kaipasin äitiäni ja Papaa, mutta kellään ei ollut antaa minulle vastauksia, ja aikuiset työnsivät minut kysymyksineni pois luotansa. En kysynyt juuri niitä kysymyksiä, joihin muut olisivat halunneet vastata, eikä kellään ollut antaa minulle vastauksia kuolemasta, joten he vain sivuuttivat kysymykseni. Kukaan ei uskaltanut vihjata minulle, että psyykkinen ulottuvuus lähenteli satanismia. Yleensä minä olin se, joka auttoi enemmän muita näkyihin ja enteisiin liittyen mitä he auttoivat minua.

3,5-vuotiaana olimme äitini kanssa ystävien luona. Menin ulos heidän ihanalle takapihalleen ja putosin kalalampeen. Äkkiä minut nostettiin lammesta ja katsoessani ylös näin valopylvään ja pukuun pukeutuneen sinisilmäisen ja valkohiuksisen miehen. Olin läpimärkä, keskustelin miehen kanssa joka kutsui itseään Normaniksi ja kutsuinkin aina korkeampaa itseämme meistä Normaniksi. Norman näytti enkelille. Norman kertoi, että minulla oli erikoistehtävä.

Tuon hetkiset tapahtumat kiirivät sisätiloihin. Seistessäni Fred Websterin (joka omisti paikallisen sanomalehden) vierellä se oli ilmiselvää, olin tipahtanut lampeen. “Tipuin lampeen, Fred”, sanoin seistessäni hänen vieressä ruokapöydän luona, vettä tippuvana.

“Miten pääsit ylös? Lampihan on 1,5 metriä syvä”.

“Enkeli tuli ja pelasti minut, Fred”.

Tuon kommentin jälkeen Fred poistui pöydästä, vetäytyi luolaansa, nosti luurin ja sanoi ystävälleen: En välitä vaikka on sunnuntai, jonkun on tultava tänne heti täyttämään lampi, yksi ihme sen kanssa riittää”. Lampi täytettiinkin, minut kuivattin eikä asiasta enää puhuttu.

Seuraava tapahtumani sattui Lake Ontariossa, olin uimassa serkkujeni 7-vuotisjuhlissa, kun äkkiä ajaudun syvälle; lyhyt elämäni, joka oli ollut kaaottinen vanhempieni eron vuoksi, vilahti silmissäni. Seuraavaksi tajusin etten ollut Maassa, vaan leijuin ympäri huvipuistoa, joka oli huvittavaa, ja sen jälkeen Maapallon yllä kohti USA:ta. Tullessani takasin kehooni minulle annettiin tekohengitystä ja palasin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kerroin serkulleni kokemuksestani, hän kertoi siitä tädilleni, emmekä koskaan enää keskustelleet siitä.

Vuodet kuluivat hukkumiseni ja seuraavan KRK:ni välillä. Olin melkein 30 ja hampaaseeni tehtiin juurihoitoa. Tänään se on normi toimenpide, mutta 1973 se oli melko uutta. Palattuani hammaslääkäristä juttelin naapurieni kanssa, mutta oloni tuntui huteralle, joten menin sisälle, jonne pyörryin. Oli kuolemassa. Naapurini tuli paikalle ja soitti ambulanssin. Olin kehoni ulkopuolella, välinpitämätön kehostani, tuntemani sielun vapaus oli uskomatonta. Lensin Michiganin Lansingista New Yorkin ja sen jälkeen Chicagoon ennätysajassa. Oli kuin pelkkä ajatus tietystä paikasta Maassa riitty viemään minut sinne heti, ilman junia, laivoja tai lentokoneita. Kauanko olin irti ruumiistani näin, en osaa sanoa. Ihan kuin joku olisi äkkiä keskeyttänyt minut lennon huviretkeltä ja kutsunut takaisin kehooni.

Näin ruumiilta kehoni sairaalassa lentäessäni sitä kohti.

“Hänen sydämensä lyö, seurataan vakautuuko hänen tilansa, pystymme sitten sanomaan missä kunnossa hän on, ja sen jälkeen voimme päästää hänet kotiin”, minulle tuntemattoman mieslääkärin ääni kertoi. Olin nyt kehossani sairaalan pyörällisessä sängyssä ihmetellen mitä tapahtui.

Ennen tätä kokemusta pelkäsin suunnattomasti kuolemaa: pelkäsin liian nuorena kuolemista, ylipäätään kuolemista, koska olin liian hämilläni ja ahdistunut siitä miten kuolemaa käsiteltiin elämässä – en ollut ikinä kuullut KRK:sta. Se ei tuntunut sopivalle termille käytettäväksi kuolemasta.

Heinäkuun 6., 1976 olin lähtenyt Michiganin E. Lensingista ja asuin San Franciscossa. Kuolin kadulle. Leijuin kehoni yllä. En kokenut valotunnelia, en nähnyt sukulaisia, vain 40 astetta kuumetta eikä sydämen lyontejä. Olin Valencian ja Market streetin välillä. Käännähdin toistepäin mennessäni alas. Leijuin vain kehon yllä ja sitten virkosin. Minut vietiin sairaalaan kuoltuani uudestaan ja minua nimitettiin ruumiiksi...

Ruumiissakin oli elämää, heitin lakanani syrjään, nousin pois sairaalavuoteelta jumalattoman kylmään huoneeseen. Minulla oli edelleen jalassa Givenshyn kengät tungettuina täyteen rahaa, olin lähtenyt kotoa ostamaan antibiootteja. Kuljeskelinn käytävillä, kun hoitaja tuli vastaan ja ajattelin, että kuumeeni pitäisi mitata, eikä hän uskonut, että kävelin 40 asteen kuumeessa, joten hän meni hakemaan digitaalista mittaria. Päätin lähteä taksilla Presbyterianin sairaalaan.

Presbuterianissa halusin tavata omalääkärini. Pyörryin taas. Muistan olleeni huoneessa, minulle annettiin pistos sydämeen ja seuraavassa hetkessä olin taas San Franciscon sairaalassa, jossa minulle tehtiin selkäydinpunktio ilman suostamustani. Heräsin unenomaisella tavalla. Olin yksin uudessa sairaalasiivessä, mutta kuulin musiikkia. Näin Burgess Meredithin soittamassa valtavaa calliope-urkua. Pyörryin taas, herätäkseni uudestaan ja uudestaan tähän samaan kuvaan Meredithistä, mutta ilman sairaalan henkilökuntalempiväisiin, jotka olivat harrastaneet osaston päässä seksiä työaikana.

Heräsin huutaen päänsärkyyn ja komenteleva hoitaja työnsi minut takaisin makuulle, tämä oli pahin päänsärkyni ikinä. Sain lapsena migreenikohtauksia, muutuin meedioksi, söin greipin ja päänsärky katosi aina. Olin menettänyt 8-vuotiaana pyöräni hallinnan törmäten rekan kylkeen ilman naarmuakaan. Ei ihan niin dramaattinen onnettomuus kuin täysin romuttuneen keltaisen Vega-menopelini suhteen.

Kuume laski eikä minulla ollut selkäydintulehdusta, minut päästettin pois, mutta seuraavan kuun aikana sain kuumeen taas. Sekin meni ohi. Aloin saada toistuvia kuumeita 14 kuukauden aikana 12 kuukauden ajan, poislukien helmikuu ja elokuu. Kuumeeni nousi aina lähelle 40. astetta – sotin taksin, sain huoneen San Franciscon yliopistollisesta sairaalsta, minut tutkittiin ja hämmensin kaikkia sairaalan lääkäreitä. Sain ihottumaa, joka alkoi kasvoistani, silmävalkuaiset muuttuivat punertaviksi ja kärsin nestehukasta.

Jossain välissä vuoden 1976 heinäkuun kuudetta ja vuotta 1981 minulle annettiin astmaan alkoholin kanssa. Olin alkoholisti. Menin saunaan ja tunsin jotain kamalaa tapahtuvaksi, verenpaineeni kiisi pilviin. Menin Presbyterian sairaalaan, aloin kuulla ääniä, tunsin oloni oudoksi ja seuraavaksi näinkin itseni kehoni yllä katsomassa, miten lakuri laittoi uutta pistosta sydämeeni.

Astmalääkkeen myrkyttämänä ja tavallisten ohtausta estävien pillereiden kera minut lähetettiin kotiin, mutta jotain tapahtui. Sain ehkä kuumekohtauksen, mutta tämä oli täysin erilainen muista, sekä kaikista aikaisemmista kuolemanrajakokemuksistani.

Leikuin tunnelin läpi, olin nähnyt valon aiemmin, astuin kauniiseen maisemaan, näin ja tunsin mielen, kehon ja sielun rauhaa ennenkokemattomalla tavalla.

Olin sairaalassa, huone näköpiirissäni, olin tavallaan koomassa, kuolleena taas kerran.

Katsoin ylös, lääkäri otti hiljalleen vertani ja tuo veri meni suureen astiaan. Veri oli ruosteen väristä. Hän jatkoi veren ottamista; lähdin kehostani pian, en tosin sen takia, että olisin pyörtynyt veren näkemisestä. Katseossani lääkäri tunsin rauhaa.

Palatessani kehooni olin ilmeisesti pois “vaaravyöhykkeeltä”, jossa olin ollut Maassa, sydämeni lyöntien epärytmisyys sai sairaalan henkilökunnan mietteliääksi. En koskaan olisi enää entinen itseni.

Vähänpä tiesin siitä, että minua kutsuttaisiin uudella nimellä. Olin valpas, kykemätön puhumaan, joskin voihkintani kuulosti ymmärrettävälle. Kukaan ei tajunnut minua. Päätin kirjoittaa ja otin kynän oikeaan käteeni, katsoin sitä tyhjällä katseella ja seurasin miten se kilahti lattialle. Yritin liikuttaa selkeästi halvaantunutta niskaani. En tiennyt missä olin tai kuka olin, sen sijaan halusin nousta ja tanssia ilosta ympäriinsä. Ymmärsin mitä päähenkilö tv-sarjasta “Life of Riley” takoittu sanoessaan “Mikä mullistava käänne tämä onkaan”. Hän ei vitsaillut!

Elämään paluu ei ollut helppoa; kävelemään, puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan opetteleminen oli työlästä. Se oli myös koettelemus. Oikean käden kirjoitusharjoitukset olivat kamalia. No, yksi neljästä oli sentään parempi kuin ei mitään. Mutta vauhti ei ollut minua. Olin nopea oppimaan, eikä tämä ollut normaali vauhtini. Etenin hitaasti, päämäärällisesti, joskus surkeasti. Mieleni toimi vauhdilla, mutta mikään muu kehostani ei pysynyt sen vauhdissa tai toiminut normaalisti.

Olin nälkäinen oppimaan uudestaan. Hiljalleen asiat alkoivat palailla suhteellisen “normaaliksi”, vaikken tiennyt mitä normaali on. Olin huumorintajuinen; se oli paras puoleni, ehkä ainoa puoleni palattuani. Huumorintajuni ärsytti muita. Opin matkallani, että sinun tulee nauraa; ainoastaan kaikkein fiksuimpia ihmisiä on siunattu hyvällä huumorilla. He ovat myös kaikkein kehittyneimpiä.

Menetin kaiken, mutta muut olivat järkyttyneitä ja täynnä vihaa. He olivat myös tuomitsevia, järkähtämättömiä, ahneita, yhtä epäkristillisiä kuin lauma villiintyneitä sarvikuonoja.

Mikä hieno tervetulotoivotus Maahan.

Minut lähetettiin naispsykiatrille San Franciscossa.

Puhelinsoittoni oli hätäpuhelu. Ehdotin, että hän vastaisi, selittäen että oli hätä ja lisäten, että hänen tulisi pohtia sitä haluaisiko hän nähdä minut, tiesin ettet halua, enkä ole varma haluanko työskennellä kanssasi. Se ei ollut temppu. Se toimi, hän tajusi, että minulla oli ollut “jotain” lapsesta saakka. Olin varma, että kaikilla on näitä kykyjä, visioita, kuulohavaintoja, tietämystä, ymmärrystä, ja sitten kuulen, että minä se outo olen. Olen skeptinen tieteellisiä ihmisiä kohtaan, jotka eivät voi uskoa ilman materiaalista todistetta mihinkään.

Huumori on suurin lahja, kyky nauraa on kykyä antaa anteeksi ja elää paremmassa maailmassa.

En kestä toimistoja. Ne ovat ilottomia, äänettömiä; lääkärin vastaanottohuoneessa kukaan ei puhu toisille. Kenen keksimä sääntö se on? Keskity nyt sairaaseen itseesi. Loretta ei varannut huoneeseensa ketään muuta kuin minut; sanoin, että tiedän sinulla olevan enemmän potilaita, Loretta, pelkäätkö, että parannan heidät? Eräänä päivänä sain hänet nauramaan. Miten? Sanoin “Lähdet täältä pian”. Hän vastasi, ettei koskaan lähtisi San Franciscosta. Hyvästi, Loretta. En löytänyt työtä, en selvittänyt ongelmiani, olin yksin tässä kylmässä kivikaupungissa 4 asteen lämmössä, jäin bussiin jumiin ja minun piti käyttää jalkojani saadakseni ovet auki, ja tutustuin rautiovaunukuskeihin enemmän kuin bussikuskeihin. Selvisin. Miten? Minulla oli vähän rahaa, ei työtä ja tapasin naisen, joka oli eläköitymässä asunnonvälityksestä. Minusta tuli hänen kätensä, jalkansa ja kuskinsa ja hän antoi katon pääni päälle. Isäni jauhaa edelleen siitä, miten monta eri osoitetta minulla on ollut tajuamatta asiaa.

En tiennyt mitään sosiaaliturvasta, veroista, työttömyysturvasta tai työntekijän palkkioista.

Kerran myydessäni esittelytuotteita minua pyydettiin suorittamaan jakolasku. “Mikä on jakolasku?” kysyin. Sain vastauksen, “Herttinen, tupsahdutko sinä vasta nyt tälle planeetalle?” Vastasin myöntävästi.

Pääsin melkein käsikirjoituskurssille Los Angelesiin työskentelemään Mork and Mindy show'lle. Olin sairaalassa, puhuin Robin Williamsille, joka maksoi kurssini, 100 dollaria, mutta en mennyt sinne, kai show menestyi ilman minuakin. Menetin 100 dollaria.

Vaikka mikä tahansa KRK on pelottava, se vaikuttaa tarjoavan sysäyksen henkiselle transformaatiolle. Vasta viides KRK:ni uskomattomana perhoskokemuksena avasi tuon asian minulle.

Saavuttuani tähän kristallivoimalla toimivaan valo-olentojen kaupunkiin, Paralandraan, minulle esiteltiin “ajastuskeskustelu”. Ajatuskeskustelu on kommunikaatiota ilman sanoja; se on eteeristä tiedon välittämistä energian kautta olennolta toiselle, kuin osmoosi. Henkilö ymmärtää toista välittömästi ja tietää toisen ideat, konseptit ja ajatukset. Palattuani Maahan tajusin, että kirjailija C.D. Lewis oli kuvannut Paralandraa yhdessä kirjassaan, joten muutin nimen Pseudolandraksi. Pseudolandra oli kuin lumottu paikka, ei huvipuisto, ja se oli maagisen värikäs ja auraltaan eläväinen pastellinsävyissä.

Kun minut oli esitelty ZARille menimme molemmat alas ei-käytävään, jossa yhdessä huoneessa oli useita valon valaisemia huoneita. Ensimmäinen huone oli anteeksianto. Siellä sai kokea kaikki muille tai itselleen osoittamansa herjaukset itse. Ennen kuin sieltä pääsi pois, piti tuntea rakkautta itseään kohtaan, olla parantunut ja päästää irti kaikista Maan keksimistä käsityksistä “synneistä”. Tässä huoneessa pysyttiin, kunnes haluttu sielun värähtelytaajuus oli saavutettu.

Koska aikaa ei voinut mitata Maan stannardien mukaan, tämä tapahtuma tapahtui ikään kuin olisi istunut kuivaamassa hiuksiaan.

Näihin huoneisiin ei mennä itse, niihin johdatetaan, kun henkilö leijoo tilassa, joka on yhtä aikaa kiinteän oloinen. Henkilö siirtyy huoneesta toiseen, kun aika sille on sopiva.

Tämä kokemus tuo esiin Maan yhteiskuntamme vasemman aivopuoliskon valtakunnan. Oikea aivopuolisko alkaa hallita, kun palaa Maahan. Oikeasta aivopuolisko yhdistetään usein piirtämiseen. Vakuutan teille, että oikea aivopuolisko on tärkeä osa KRK:ta. Tässä ulottuvuudessa minulle näytettiin miten koulut, pankit, hallitut ja suuri osa “systeemeistä” perustuu vasempaan aivopuoliskoon, ja myös “materiaalinen tiede” on sen vaikutuksen alaisena. Näillä vasemman aivopuoliskon edustamilla ominaisuuksilla on vahva jalansija “materiaalisessa maailmassa”. Materiaalisen maailman ihmiset ovat kuin Roope Ankkoja; jäykkiä, rakastamattomia, välinpitämättömiä, ilkeitä ja tuntuvat toimivan kaikessa kuin robotit.

On olemassa tulevaisuuden näkyjen huone. Käytyään tässä huoneessa ja palattuaan maahan henkilö yhdstyy usein muihin KRK:n kokeneisiin henkilöihin, koska he värähtelevät luontaisesti samalla tasolla keskenään.

Tämä ei tunnu vain yhdeltä huoneelta, yhdeltä konseptilta, ja paikalla on muitakin näissä huoneissa, mutta heitä ei voi aistia hajuin, ulkonäöin tai muilla egopohjaisilla piirteillä tai ominaisuuksilla. Henkilön energiataso on kevyt kuin kiuskaus, hellä kuin huokaus ja hiljainen kuin kukka.

Elämässäni on tapahtunut asioita aina kolmella jaollisella tavalla, esimerkiksi kolmosasioita ilmaantui elämääni ongelmitta, kunnes elin kadulla, jonka osoitteessa oli kolme viitosta. Tämä oli viides KRK:ni ja ennen sitä olin jättänyt taakeni tietokoneet, menettänyt kaiken, todellakin ihan kaiken, kotini, autoni, lapseni ja ennen kaikkea itseni. En ole nähnyt lastani 25 vuoteen.

Henkilökohtaisesti uskon, että tietoisuuteni kohottamiseen vaadittiin enemmän kuin anteeksiannon huone.

Huone huoneelta alue puhdistaa sielua. Se oli kuin tiedon yliopisto, siellä tehtiin töitä, se ei ollut vain velvollisuus vaan enemmänkin halu tulla paremmaksi ihmiseksi kaikilla mahdollisilla tavoilla, vastakohtana sille miten asiat olivat. Kun sieluni irtosi kehostaan tunsin saavani valtavat siivet, ihan kuin minut olisi laitettu omaan avaruussukkulaan kohti avaruutta, valtavalla vauhdilla. En ehtinyt miettiä takaisin Maahan katsomista ja hyvästien sanomista. Kuulin naiselta kuulostavan lempeän äänen sanovan, että kaikki olisi ok. Äkkiä siivet avautuivat ja minut asetettiin polulle. Perhonen katosi, edessäni oli kristallinen kalpean pastellinen, mutta erittäin kirkkaissa pinkkien, sinisten, keltaisten, purppuraisen, valkoisen ja vihreän sävyissä hehkuva kristallikaupunki. Liikuin eteenpäin kuin vedettynä tai magneetin vetämänä kohti määränpäätä. Ovia ei ollut, mutta saavuin perille. Katsoin ympärilleni, näin mieshahmon, joka näytti kasvottomalle, mutta oli johtavassa roolissa, hänen nimensä oli ZAR. Minua kutsuttiin nimellä QUASAR. Minulle ei annettu papereita, mutta vein näkymättömiä papereita (nestemäisiä kristallilomakkeita) huoneeseen. Oli useita huoneita; kuljin leijuen huoneesta toiseen.

Minulla oli kehoton keho, massaton massa, muoto ja olemus, muttei painoa, näin että minulla oli tyypillinen keho, mutta se ei tuntunut Maan keholle. Tiesin palaavani Maahan. Kiersin kammioissa, joissa minua ohjeistettiin ajatuspuheella ohjelmoinnista ja värähtelyjen nostamisesta. Kuulin kaunista, melkein huomaamatonta musiikkia. Se oli korville heikosti kuultavaa, siinä oli sävy, joka tuntui kohottavan energioitani. Näin tiedostoja, kammioita ja ovia, jotka eivät olleet ovia. Minulle annettiin kierros näkymättömässä limosiinissa. Istuin, toinen kasvoton henkilö istui ja kiersimme kaupunkia. Kutsuin sitä Paralandraksi. Myöhemmin kutsuin sitä Pseudolandraksi.

Akaa ei ollut, vaan tuntui, että pystyi imemään kaiken ajan itseensä aivan kuin se olisi ollut taivaallinen, oman värähtelytaajuutensa omaava valo. Olin rentoutunut, en peloissani. Halusin nähnä Papan todella kovasti, mutta hän ei ollut paikalla. Kuulin äänen päässäni, “hän on valmis paluuseen”, näin minä tulkkaisin sen.