Cynthian KRK

Kokemuksen Kuvaus

Kokemukseni ei ollut sellainen, joista normaalisti kuulee kuolemanrajakokemuksissa, siitä on hyvin vähän kerrottavaa, ja oma kokemukseni oli erilainen mitä olen lukenut tai kuullut… Purin ladattua 22. kaliiberin käsiasetta, joka oli meillä kodin turvana, ha! Yhden tyttäreni poikaystävä aiheutti meille ongelmia uhkailemalla perhettämme, joten ase oli aina ladattuna siltä varalta, jos tarvitsisin sitä. Mieheni ajaa rekkaa ja on harvoin kotona. Aseen lataamisesta oli jo kuukausia aikaa ja olin unohtanut koko asian… Laittaessani pois pyykkejä eräänä iltana huomasin, että lipas oli edelleen aseessa kiinni, joten päätin purkaa sen “turvallisuussyistä”. Lipas ei irronnut niin helpolla kuin olin kuvitellut, joten käänsin aseen suun osoittamaan kohti kattoa vasemman hartiani yläpuolelle. En saanut lipasta irti, joten eipä mitään, aloin purkaa sen sijaan luoteja pois patruunapesästä. Muistan saaneeni yhden pois, mutta seuraava oli jumissa poikittain, joten käytin sormiani ja yritin saada sen suoraan, jotta saisin sen pois. Ase pamahti kiinni sormelleni ja luulen, että säpsähdin sen verran taakse päin, että ase laukeni vasemman rintani yläpuolelle, vahingoittaen pahoin olkavaltioma ja olkahermoa. Aloin heti menettää paljon verta ja käteni putosi alas velttona, aivan kuin se ei olisi kuulunut kehooni. Muistan tajunneeni, että olin mennyttä. Muistan sanoneeni “Voi Jeesus”. En paniikissa, vaan enemmänkin AUTTAKAA. Aloin palella, ilmeisesti kärsin hypotermiasta, mutta yhtäkkiä tuntui sille kuin minua olisi pidetty sylissä kuin pikkuvauvaa sekä tyynnytelty henkilön toimesta, jonka ajattelin olevan Jeesus. Aloin tuntea oloni lämpimämmäksi vaikka kehoni oli selkeästi kylmä, niin kylmä, että tärisin. Seurasin koko tilannetta sivusta, ihan kuin olisin katsonut sitä yläpuolelta. Muistan osia onnettomuudesta, kuten poliisin kysymykset, ensihoitajien kysymykset, tyttärieni itkemisen ja sitten näin pienen lapselapseni, joka oli alle vuoden ikäinen. Upeinta, mitä muistan, oli tunne täysin ihanasta rauhasta, joka ei ainoastaan ollut mielessäni, mutta syvällä sielussani, henkeni ytimessä.

Tuon kokemuksen jälkeen olen oppinut hyväksymään ne asiat, joita en voi muuttaa, ja kestämään ne, joita en haluaisi käydä läpi. Ainoa asia, joka askarruttaa minua, on se, etten tunne kiintymystä perheenjäseniäni kohtaan, en miestäni kohtaan, joka on ollut aviomieheni 27 vuotta, kolmeen avioliitossa syntyneeseen tyttäreeni ja muihin elämässäni oleviin ihmisiin, joilla on jokin syy olla osa elämääni, mutta he eivät enää ole syy sille, miksi eläisin tai miksi elämäni jatkuisi. Elän nyt ainoastaan ITSELLENI. Rakastan edelleen näitä henkilöitä, mutta en riitele heidän kanssaan, pidän enemmän rauhasta, mutten ole enää ovimatto, olen persoona. Olen 45-vuotias ja olen palannut koulunpenkille, en tiedä mikä minusta tulee isona, hah, mutta tiedän haluavani auttaa muita missä tahansa asiassa, jonka vuoksi olen tullut tänne. Minulta puuttuu enää 15 pistettä, jonka jälkeen aion pyrkiä Pennsylvanian Yliopistoon.

En tiedä minne elämä minut johtaa, ihan kuin seuraisin näkymätöntä minulle tarkoitettua polkua, ja eripura ei kuulu tuolle tielleni. Mieheni ja perheeni, luulen, että minun pitäisi pysyä kotona ja vahtia lapsenlapsiani, joita minulla on nyt kolme, mutta olen päättänyt kouluttautua. Minulla on sellainen sisäinen varmuus, jota kukaan muu ei voi ymmärtää ja sanat eivät riitä kertomaan siitä, minun on vaikeaa pukea nyt sanoiksi sitä uskomatonta rauhan henkeä, jonka olen löytänyt, vaikka näyttääkin siltä, että kaikki maailman voimat ovat kokoontuneet yhteen estääkseen minua, mutta jatkan siitä huolimatta. Mikä tahansa lisätieto tähän olisi suuresti arvostettu. Minulle kerrottiin, että menetin 5-6 yksikköä verta, osa olkavaltimostani korvattiin toisella valtimolle ja sain paljon verta, olisiko tuo minulle annettu veri antanut minulle rauhallisemman sielun? Tiedän, että se kuulostaa epärealistiselle ja vähän oudolle, mutta onnettomuuden jälkeen olen tuntenut itseni uudelleen syntyneeksi, kuin lapseksi, jota hänen äitinsä lohduttelee, ja tuo valoi lämpöä koko kehooni, mieleni ja sieluni eivät enää ole olleet samanlaisia… Olen sekä hämmentynyt, että lumoutunut. Kiitos, että kuuntelitte ja pyydän, mikä tahansa selitys tälle kaikelle olisi tervetullut… Tiedän vain sen, että yksi lääkäreistä kertoi henkeni olleen hiuskarvan varassa ja kiitän Jumalaa siitä joka päivä.

Minua ei haittaa kirjoittaa anonyymisti, mutta kunnes olen saanut enemmän selkeyttä tähän, haluaisin pysyä nimettömänä. Uskon, että ymmärrätte. Onnettomuuteni tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut eilen, vaikka se tapahtuikin melkein neljä vuotta sitten vuonna 1995. Ole enemmän rauhassa kaikkien asioiden kanssa ja silti samaan aikaan irtaantunut kaikesta. Rakastan nauramista ja sitä, kun saan muut hymyilemään; rakastan katsella lasten leikkimistä, kukkien kukoistusta ja auringon nousemista ja laskemista. Niin monet asiat, kuten värit, näyttävät niin paljon elävämmille, tärkeimmille ja vähemmän mitättömille kuin ennen. Olen tietoisempi muiden tunteista ja joskus voin melkein tuntea heidän tuskansa, enemmänkin emotionaalista kuin fyysistä tuskaa, mutta olen silti enemmänkin kuin vastasyntynyt yrittäessäni löytää tietä tällä uudella polulla, jota en täysin ymmärrä. Jokaisen päivän päätyttyä tunnen surua ajan menettämisestä, ajan, joka olisi voitu käyttää enempiin saavutuksiin. En tiedä vielä mikä minua odottaa, mutta olen valmis ottamaan siitä selvää.