DW KRK

*** Suomentajan huomio: Kokemus on pyritty suomentamaan mahdollisimman tarkasti alkuperäistekstin mukaisesti. Tästä syystä sen rakenne saattaa paikoitellen olla hieman epälooginen. ***


Deborah S. Weiler on kirjoittanut kokemuksestaan kirjan, Dead is Just A Four Letter Word (http://1way2see.com/index.html)

Kuvaus kokemuksesta:

Tapoin itseni joulukuussa 1984. Halusin kuoleman tuoman rauhan ja halusin sen nyt.

Kuten kaikki, olin minäkin itse luonut oman polkuni nuoruudessani. En syytä vanhempiani tai perhettäni elämäni ongelmista. Tiedän kuka päätökseni teki, ja he eivät niitä tehneet. Tein oikeastaan kaiken sen mitä mitä ihmiset kutsuvat pahaksi. Jos sain siitä mielihyvää, tein niin uudestaan ja toin kaverini mukanani.

Kuin pieni rinnettä alas pyörivä kivi, olivat minun päätökseni luoneet tapahtumien ja tilanteiden kivivyöryn, joka oli täysin minun hallitsemattomissa. En tiennyt mikä oli mennyt pieleen, mutta tiesin, että elämäni ei kuulunut olla tällaista.

Unhola oli elämäni jatkamiseen verrattuna ihana ajatus. Olin kuullut itsemurhaa kutsuttavan synniksi ja pelkurin teoksi, mutta en enää välittänyt. Minuun sattui.

Nuo kaksi sanaa ovat niin pieniä, että ne eivät kykene välittämään sitä kuinka sydämeeni sattui. Valintani olivat tuoneet minut pisteeseen, jossa halusin kuolla. En nähnyt kuinka elämäni olisi voinut olla mitään muuta sitä samaa kurjuutta ja hyödytöntä kamppailua, jota se oli ollut siitä asti kun olin alkanut elämään elämääni omillani. Halusin siitä pois; pois elämästä, pois kivusta, pois tuskasta - POIS! Olin 29-vuotias ja halusin ainoastaan rauhaa, riippumatta siitä mitä minun piti se saadakseni tehdä.

Masennus, epätoivo, eksyksissä olo, ystävättömyys... En pysty kuvailemaan kuinka toivottomalta ja turhalta tuntui edes yrittää pyristellä eteenpäin. Tuntui kuin oma sydämeni olisi pettänyt minut. En voinut enää luottaa siihen. Pelkkä ajatuskin rakkaudesta, jonka taas menettäisin sai minut kavahtamaan. Oli kuin olisin kirottu aina rakastumaan väärään ihmiseen. En halunnut enää epäonnistua kertaakaan. Halusin, että siitä seuraava häpeä ja tuska eivät enää ohjaisi minua.

Vaihtoehtoina oli joko ikuinen yksinäisyys tai se, että tulisin taas petetyksi. Toivoa, että löytäisin elämässäni taas onnen ei ollut. En kestänyt ajatusta toivon menettämisestä. En nähnyt, että tulevaisuuteni olisi mitenkään voinut olla onnellinen. Kaikki kokemukseni päätöksistäni ja itsestäni kanssa saivat minut uskomaan, että tulisin taas vain satuttamaan muita ja itseäni. Elämäni polkua peittivät rikotut elämät ja lupaukset. Sydämessäni ja hengessäni tuntemani tuska teki elämästäni mustaa. Tämän viimeisen oven tai ikkunan sulkemista ei seurannut uuden avautuminen.

Halusin tuskani vain loppuvan. Yksinkertaisesti loppuvan. Ennen tätä päivää olin anellut mielessäni monta päivää, että tuo tuska katoaisi. Se ei kadonnut. Itkin aina yksin ollessani. Minuun sattui taukoamatta.

Elin yksin pienessä asunnossa Nebraskassa. Pian olisi uudenvuodenaatto. Perjantai-iltana kirjoitin vaaditun viestin, jossa kerroin kaikille tuntemilleni ihmisille, että lähtemiseni ei ollut heidän vikansa. Sitten otin sekoituksen, joka minut tappoi. Tiesin, että kuolisin siihen mitä otin. Kyseessä ei ollut onnettomuus. Näin kuoleman lahjana ja tartuin siihen.

Minä luovutin.

Päässäni alkoi heti heittämään. Hallusinaatiot alkoivat. Ystäviäni ilmestyi ja he yrittivät suostutella minua lopettamaan sen mitä olin tekemässä. Istuin sohvalla nojaten käteeni ja ihmeissäni puhuin ystävilleni, joita en ollut nähnyt vuosiin. He joko istuivat sohvan vieressä olleella tuolilla tai sitten kävelivät edestakaisin edessäni puhuessaan. He olivat yhtä todellisia kuin sinä ja tämä kirja ovat. Vastustin heidän yrityksiään. Tiesin, että he eivät oikeasti olleet siinä vaan, että he olivat mieleni projisoimia.

Sanoin heille etten enää aikonut elää pohjalla. En kyennyt valitsemaan kelvollista miestä enkä halunnut olla yksin. Minä häivyn, kiitti vaan huolehtimisesta. Rakastin ystäviäni ja tulisin kaipaamaan heitä, mutta en siltikään jäisi. He olivat parhaita ystäviäni. He antoivat kukin vuorollaan minulle syitä jäädä ja yrittivät suostutella minua, mutta vastustin heidän yrityksiään.

Minä tiedän mikä hallusinaatio on ja tiedän kuinka eläviltä ne voivat vaikuttaa. Erotan todellisuuden huumatusta todellisuudesta. Olin nuorempana käyttänyt tarpeeksi huumeita tietääkseni kuinka ne vaikuttivat kehooni ja mieleeni. Olin aineen vaikutuksen alla, mutta kykenin silti erottamaan “toden” ja “epätoden” toisistaan. Tiedän, että puhuin siinä itsekseni käyttäen avuksi niitä, joiden tiesin rakastavan minua. Tämä täytyi käydä läpi loppuun asti ja niin minä olin tekemässä.

Olin noussut ylös tarkoituksenani syödä viimeinen ateriani. Keskeytin ruoanlaiton kun lieden päällä syttyi pieni tulipalo. Tajusin, että kyseessä oli keino, jonka oli tarkoitus hidastaa huumeiden/lääkkeiden vaikutusta. Selviytymisvaistoni yritti sen avulla pitää minut elossa. En sallinut sen tehdä sitä.

Sammutin tulipalon, heitin paistinpannun tiskialtaaseen ja kävelin takaisin sohvalle ja rojahdin sille. Makasin siinä nojaten toiseen käteeni kuin hylätty nukke. En enää kyennyt liikuttamaan kehoani - en päässyt makuuasentoon enkä kyennyt nostamaan jalkojani sohvalle.

Lopultakin huumeet/lääkkeet tehosivat. Hengitykseni hidastui. Kuulin kuinka sydämeni löi ja kuinka sen rytmi muuttui epätasaiseksi. En pelännyt, että kukaan tulisi asuntooni, koska elin yksin ja oli perjantai-ilta. Hallusinaatiot lakkasivat. En saanut ajatuksiani kasaan. Ne vain vaelsivat päättömästi. Olin liian rentoutunut, jotta olisin piitannut siitä. Silmäni sulkeutuivat. En saanut avattua niitä. Lakkasin yrittämästä avata niitä. Lakkasin yrittämästä mitään. Lakkasin elämästä.

Kuolin.

Kuolema?

Tehdään tämä nyt täysin selväksi. Minä tapoin itseni. Minä kuolin.

Minä en “lähes” kuollut. Minä en “vain uskonut, että” kuolin.

Se osa minua, joka tekee kehostani elävän oli siitä irti. Kehossa ei ollut sitä voimaa, joka saa sen toimimaan. Me kutsumme sitä kuolleeksi.

Minä tiedän, että olin kuollut.

“Kuollessani” tuntui jonkinlainen pieni “naksahdus”, kuin korkki olisi poistettu, kuin jännitetty jousi olisi päästetty jännityksestä. Keho päästi irti minusta tai minä siitä.

Tiesin olevani “kuollut”. Jos olet joskus käsitellyt kuollutta kehoa tiedät, että siitä puuttuu jotain mitä et kykene kuvailemaan. Jos olet nähnyt jonkun kuolevan, tiedät eron elävän ja kuolleen kehon välillä. Minä olen kokenut näistä molemmat.

Minä olin kuollut.

Tämä on rohkea väitös, mutta pitäydyn siinä. Tiesin onnistuneeni itseni tappamisessa. Kuulen kuinka kysyt, “Okei, jos kerta olit kuollut niin kuinka saatoit tietää olevasi kuollut?”

Olen yrittänyt kertoa vastauksen tähän kysymykseen ihmisille, joiden olen uskonut hyötyvän kokemukseni kuulemisesta. Minulle se on tämän tarinan jakamisen koko pointti.

Minä en “kuollut”. Sinä et tule “kuolemaan”.

Minun kehoni oli kuollut. “Minä” olin yhä elossa. Tiesin sen todeksi tuolloin ja tiedän sen todeksi nyt.

Minun kehoni lakkasi toimimasta. Se itse, joka minä olen ei lakannut.

Minä elin.

Elämä?

Oli hiljaista. Täydellinen hiljaisuus. Asunnostani ei kuulunut ääniä. Naapureistani ei kuulunut ääniä. Liikenteestä ei kuulunut ääniä. Edes kehostani ei kuulunut ääniä, ei mitään. Pidin siitä. Oli niin rauhallista.

Ympärilläni oli pimeys. Tuossa pimeydessä olin entistä tietoisempi tuon hiljaisuuden täydellisestä rauhasta. Se että olin tietoinen hämmensi minua. Tiesin sanojen “hiljaisuus” ja “pimeys” merkityksen. Tiesin niiden olevan sanoja, joilla kuvaillaan jotain. Tiesin ajattelevani niitä.

Tiesin myös, että “minä” “liikuin” tuon pimeän rauhan läpi. En tuntenut ilmaa ihoani vasten. En nähnyt mitään merkkejä enkä kuullut liikkumisen ääntä, mutta tunsin, että olin menossa jonnekin.

Jatkoin liikkumista hyvin lyhyeltä tuntuneen ajan. Koin mennessäni miljoona ajatusta. Ajatusten suuri määrä sai tilanteen tuntumaan sitä, että sen täytyi kestää pidempään.

Se että minulla oli ajatuksia hämmensi minua. Yritin ymmärtää mitä minulle oli tapahtumassa. “Minä” olin edelleen “minä”. Olin ilmeisesti elossa. En kyennyt näkemään itseäni. En voinut nostaa kättäni katsoakseni sitä, mutta minä olin jotain - minusta yhä tuntui “minulta”.

Minä edelleen ajattelin ja tunsin, mutta en kehossa. Liikuin ilman jalkoja. En nähnyt mitään osaa itsestäni, joten oletin, että minulla ei ollut jalkoja, käsiä, käsivarsia tai jalkateriä tai mitään mitä normaalisti odottaisi näkevänsä. Olin yllättynyt ja ihmeissäni. Tiesin myös noiden ajatusten tarkoituksen.

Kelluin “korkeammalle” tai pidemmälle. En keksi parempaa sanaa kuvaamaan tuntemustani tai suuntaa. Tiesin silti, että liikuin kohti jotain paikkaa. Sitä ei juurikaan pysty kuvailemaan sanoja käyttäen. Liikuin siitä paikasta, jossa olin kohti jotain toista paikkaa. Minua vedettiin sinne, sen sijaan, että olisin mennyt sinne. En liikkunut omalla voimallani

En enää ollut kehossani. Tiesin, että en ollut tällä planeetalla. Tiesin, että “minä” en ollut kuollut sillä tavalla kuin me tuon sanan ymmärrämme. En ollut ei-elävä tai tiedoton. Olin “kuollut” ja ilman näkyvää kehoa, mutta tiesin olevani elossa. En kuitenkaan tiennyt miksi tai miten. En pystynyt ymmärtämään sitä.

Tunsin olevani elossa, mutta tiesin, että olin kuollut sillä tavalla kuin mitä me kuolleena olemisesta uskomme. En varmaan pysty selittämään sitä tätä paremmin. Sen oivaltaminen, että en ollutkaan kuollut, vaikka olin juuri itseni tappanut sai minut hämmentymään ja yllättymään.

Ajatus tuli mieleeni. Hetken aikaa olin äärimmäisen surullinen siitä, että kuolemani aiheuttaisi lapsilleni ja äidilleni surua. Kaduin sitä tuskaa mitä kuolemani aiheuttaisi perheelleni.

Sitten jotain muuttui minussa. Suru haihtui ja minut valtasi syvä, rauhallinen riemu. Oli kuin olisin kehoni lisäksi jättänyt taakseni kaikki huoleni, jotka ovat niin suuri osa meitä. Ne olivat poissa minusta.

Sydämeni parani ja tuskani ja suruni poistettiin niin täydellisesti, että tuntui kuin kivi olisi nostettu päältäni.

Kaikki vastuut mitä me täällä eläville luomme, olivat minun osaltani ohi. En tuntenut pelkoa, häpeää, kipua ja sydänsurua - mitään ei enää pitäisi tehdä. Olin vapaa. Minun ei enää koskaan tarvinnut maksaa laskuja tai mennä töihin.

Kaikki se tuska mitä elämässäni tunsin oli poissa minusta. Minulla ei enää ollut mitään velvollisuuksia ketään kohtaan. Heitä kaikkia rakastettiin ja heistä pidettiin huoli siltikin. Tulisin aina rakastamaan heitä. En tuntenut häpeää tai surua siitä, että olin satuttanut heitä. Nämä tunteet olivat poissa minusta ja tiesin täydellisesti, että näistä ihmisistä tultaisiin pitämään huoli.

Tämä tietämys täytti minut riemulla. Tuo riemu oli todellinen. Olisin voinut tanssia ja laulaa sen. En tuntenut minkäänlaista emotionaalista tai fyysistä tuskaa. Ne asiat, jotka olin maan päällä kokenut tuskallisiksi, häpeällisiksi, surullisiksi ja rakkaudettomiksi eivät enää satuttanet minua. Ne eivät enää vaikuttaneet minuun. Tunsin pelkkää RIEMUA vapautuessani siitä tuskasta ja häpeästä, jota olin tuntenut siitä, etten koskaan kyennyt huolehtimaan rakkaimmistani. Kaikki tämä nostettiin päältäni.

Sillä kuinka suuri osa elämäni tuskasta oli minun itseni luomaa tai toisten luomaa, ei enää ollut merkitystä. Yksikään ajatus, jonka olin kuvitellut elämässäni olevan paha, ei satuttanut minua. En kyennyt tuntemaan kipua missään. Yritin muistaa ne asiat, jotka saivat minut valitsemaan kuoleman, mutta en enää kyennyt tuntemaan niiden aiheuttamaa tuskaa. Oli kuin olisin laskenut alas raskaan kuorman, jota olin kantanut pitkän aikaa. Vapauduin kaikesta mikä minua oli koskaan satuttanut. Jos olisin jotenkin pystynyt itkemään ilosta niin olisin tehnyt niin. Minä olin Vapaa!

Vaikka tiesin näiden asioiden tapahtuneen, vaikka minulla oli niistä muisto, en enää kyennyt tuntemaan itsessäni tuskaa ja häpeää. Se oli valtava helpotus. Puhdas riemu täytti minut. En pysty kuvailemaan sitä sanoin. Voin vain toistaa itseäni yrittäessäni.

Autuus; se on pieni sana. Minusta tuntuu, että tunnemme täällä vain varjon siitä mitä se tarkoittaa. Jokainen, joka on joskus joutunut ottamaan lääkettä poistaakseen kipunsa, tietää millainen helpotus kivuttomuus voi olla. Pelkkä kivun puuttuminen on aarre monelle täällä maan päällä.

Kaiken tämän alkaessa olin syvässä, mustassa sydänsurussa, jonka tunsin luitani myöten. Nyt olin vapaa siitä. Autuus on pelkkä kuiskaus siitä mitä nyt tunsin kun kipu oli kokonaan poistettu. Kipu oli poissa ja kaikki uhka kivusta sydämessäni ja kehossani myös. Kukaan ei enää koskaan pystyisi satuttamaan minua - en edes minä itse! En enää koskaan pystyisi satuttamaan ketään! Tunsin niin suurta lohdutusta! Minuun ei enää sattunut. Olin sisälläni rauhassa. Vihdoin tiesin mitä tarkoittaa kun sydämessä on rauha. Uskon, että tämä oli Rakkauden ja Armon ensimmäinen kosketus minuun.

Saapuminen

Tämän tunteen mennessä lävitseni näin oikealla puolellani kultaisen hohteen, pimeydessä olevan valon, kuin kaupungin valot yötaivaalla. Se valaisi tietäni. Se hohti aivan lähelläni.

Puhun “näkemisestä”, mutta minulla ei ollut silmiä. Kuvaileminen sanoja ja käsitteitä käyttäen on hankalaa. Näin tuon kultaisen valon. Se oli kuin kynttilä harsokankaisen verhon takana. Vaimennettu, mutta pimeyttä vasten elävä ja kirkas.

Käänsin kasvoni sen puoleen, mutta minulla ei ollut kasvoja. Minulla ei ollut kehoa, jota olisin voinut kääntää. Minusta tuntui, että käänsin kasvoni sitä kohti.

Katsoin sitä. Halusin olla siellä missä se oli enkä yksin pimeydessä. Minua liikutettiin. Sen sijaan, että olisin tuntenut, että olisin liikkunut sitä kohti, minä vain yhtäkkiä olin sen luona. Niin kuin teleportaatiolaite Star Trekissä; ensin olet täällä, sitten siellä. Saavuin perille.

Verhoefekti oli poissa. Valo oli nyt terävä ja kirkas. Tunsin kuuluvani. Olin nyt oikeassa paikassa. Mikä ikinä tämä paikka olikaan, siellä minun kuului olla. En tuntenut pelkoa vaan ainoastaan uteliaisuutta ja kaipausta.

Edessäni oli kultaisesta valosta rakennetussa muurissa oleva sisäänkäynti. Tämä sisäänkäynti näytti olevan matala muuri, joka oli suoraan edessäni. Se oli rakennettu hohtavista kultaisista kivistä. Ikään kuin kivimuuri, jossa oli pieni aukko portille. Rakennelma oli pikemminkin raja kuin puolustusmuuri. Se ei suojannut miltään vaan yksinkertaisesti merkkasi tämän paikan rajaa.

Tiedostin toisen, pienemmän “hohteen” takanani vasemmalla samalla puolella muuria kuin itse olin. Se seisoi minun ja sen pimeyden välissä, josta olin juuri tullut. En tiennyt mikä se oli. Parhaiten voisin kait kuvailla sitä suojelijaksi. Tämä takanani seissyt olento ikään kuin vartioi selustaani. En koskaan nähnyt tätä kyseistä olentoa kovin hyvin. Se ei ollut paljoa minua isompi, mutta se tuntui isommalta ja vahvemmalta.

Sisäänkäynnin lävitse ja muurin ylitse kykenin näkemään valtavan, hohtavan, kultaisen pallon, joka vaikutti olevan kaukana. Se ei kaiketi ollut kovin kaukana, mutta en voinut mitenkään mitata etäisyyttä. Tiedän vain, että se oli “tuolla” ja minä olin “täällä”. Se hohti kultaista ja valkoista valoa. Se vaikutti valtavalta, mutta kaukaiselta.

Kauempana oli pienempiä hohtavia palloja. Palloja oli myös pienessä ryhmässä takana ison pallon alapuolella. Ne olivat ihan sen lähellä, mutta ne eivät olleet osa sitä.

Näin lisää “hohtavia palloja” vasemmalla puolellani. Ne lähestyivät isointa palloa, ikään kuin jonossa. Ne vaikuttivat eri kokoisilta, mutta etäisyys saattoi luoda tämän vaikutelman. En voinut mitenkään tietää tätä etäisyyttä. Minulla ei ollut mitään käsitystä omasta koostani. Asiat vain vaikuttivat joko pienemmiltä tai suuremmilta kuin miltä itse vaikutin. Minä vain annan tässä arvioita. En pystynyt mitenkään sanomaan varmuudella.

Tuntui, että pysyin tässä paikassa hetken aikaa ja käsittelin näkemääni. Yhtäkkiä paikkani vaihtui. En taaskaan tuntenut liikettä. Tunsin vain, että voima, joka minua liikutti ei ollut omani. Siirryin yhdestä paikasta toiseen ilman omaa tahtoani. Jokin vierelläni ollut liikutti minua. Tai siltä se ikään kuin tuntui.

Vähän niin kuin jos poimit käteesi perhosen toukan ja katselet sitä. Paitsi, että nyt sinä olet tuo toukka. Jotain sen tapaista.

Tapaaminen

En ollut enää muurilla. En nähnyt sitä missään. Minusta tuntui, että se oli oikealla puolellani kaukaisuudessa. Näin edessäni nyt ainoastaan tuon valtavan kirkkaan valon. Tuntui kuin minua olisi tutkittu. Katsoin uteliaasti suoraan siihen.

Suoraan edessäni oli suurin valopallo mitä olin koskaan nähnyt. Hämmästyksekseni huomasin tuon hohtavan, kultaisen valon olevan elävä. Se oli “itse”. Se oli elävä, tiedostava ja rakastava olento.

Olimme yksi ja sama! Olimme kumpikin eläviä olentoja. Se oli valtava, se oli rakastava ja voimallinen sekä vahva ja hellä samanaikaisesti. Tunsin itseni pieneksi ja hämmentyneeksi, mutta tiesin sen olevan elävä. Se tunsi “itsen ja toisen” kuten minäkin tunsin edelleen. Minä en ollut kuollut, se ei ollut kuollut. Mutta se ei näyttänyt “ihmiseltä”. Se tuntui minusta ihmiseltä.

Tiedostin, että tämä valo-olento tiedosti itsensä elossa olevaksi ja eläväksi. Se tiedosti samoin minusta. Oli outoa katsoa jotain niin itsestäni erilaista ja oivaltaa, että se ei ollutkaan erilainen. Tämä oli kuin suurikin löytö. Toinen sielu. Ei että se olisi ollut “ihminen” ja olisi elänyt maan päällä, mutta minä tunnistin sen olevan toinen elävä, tietoinen itse.

Kun tapaat ihmisen, tiedät kyseessä olevan ihminen riippumatta siitä miltä keho, jonka sisällä se on näyttää. Kissa tai koira on elävä, mutta se ei ole ihminen. Kukka tai heinä on elävä, mutta emme näe niitäkään ihmisinä. Jotkut eläimet tuntuvat meistä “melkein ihmisiltä”, mutta tiedämme niiden kuitenkin olevan eläimiä.

Tuo olento tuntui minusta “ihmiseltä” tai “kaltaiseltani”, mutta sanoinkuvaamattoman voimakkaalta. Se kiehtoi minua. Olimme samankaltaisia ja eläviä, mutta olin täysin sen lumoissa. Tuo Olento oli kaikin tavoin niin paljon enemmän kuin minä, että tunsin itseni edelleen pieneksi siihen verrattuna. Tunsin itseni fyysisesti pienemmäksi. Tunsin itsehallinnan puutteen tekevän minusta vähemmän voimakkaan.

Sen perusolemuksesta, sen “itsestä” tai pikemminkin “epäitsekkydestä”, on äärimmäisen hankala alkaa kertoa. Tunsin voiman, jonka tuo Olento ilmeisestikin loi ja, joka siitä eteenpäin lähti. Oli kuin olisin seissyt auringonpaisteessa, mutta auringon sijaan RAKKAUS lämmitti minua. En ole koskaan tavannut mitään tai ketään tämän Olennon tapaista, mutta tiesin että se ainoastaan rakasti. Mitään muuta sanaa ei voi käyttää kuvaamaan sitä mitä koin. Tuosta Olennosta lähti Puhdasta Rakkautta.

Tuo Rakkauden Voima, jonka se loi ja lähetti eteenpäin oli voima samalla tavalla kuin sähkö on voima. Tunsin kuinka se lähti eteenpäin ja kuinka se kosketti kaikkea ympärillään. Yritän tässä kirjoittaa siitä, mutta elämässäni ei ole mitään mihin voisin tuntemaani verrata. Tässä maailmassa ei ole mitään sen kaltaista.

Tuo olento rakentui rakkaudesta; se loi rakkautta, huokui rakkautta, ohjasi rakkautta. Se eli rakkaudesta. Se oli Rakkaus; Rakkauden Voima. Koko tässä kokemuksessa tämän toisen Rakastavan, Taivaallisen Olennon kanssa, ei ollut mitään mikä ei olisi ollut täydellisen hyvää ja rakkaudella toimivaa. Minun on pakko käyttää sanoja, jotka tunnemme. Ne tarkoittavat jotain paljon suurempaa kuin mitä pystyn niillä ilmaisemaan. Tuossa olennossa tai missään muussa tai minussa itsessäni tai siinä toisessa olennossa ei ollut mitään kielteistä.

“Pahuutta” tai “ilkeyttä” ei ollut. Niitä ei kyetty ilmaisemaan. Ne eivät olleet mahdollisia tuossa paikassa. Huonoa, negatiivista ja pahaa ei ollut olemassa tuossa paikassa. Pystyin ajattelemaan vain, että, “Ainoastaan Rakkaus on. On pelkkää hyvää.”

Tämä toinen olento oli paljon itseäni suurempi ja voimakkaampi. En pelännyt sitä. Oli ainoastaan täydellinen hyväksyntä, että tuo hetki oli oikein. Tiesin olevani turvassa ja rakastettu. Olin vain entistä uteliaampi. Halusin ymmärtää mitä minulle oli tapahtumassa. Halusin tuntea tämän voimakkaan “toisen itsen”, joka minua piteli.

Kun tapaat toisen ihmisen ensimmäistä kertaa, saat heidän seisoma-asennostaan ja puhetavastaan tietoa ja muodostat sen perusteella käsityksen heistä. Näin me kohtasimme. Seisoimme siinä toisiamme katsellen, mutta emme sittenkään.

Meistä kummallakaan ei ollut jalkaa, jolla seistä tai paikkaa, johon sellaisen olisi voinut laittaa, saati silmiä, joilla olisi voinut katsoa kuten me katsomisen ymmärrämme. Käytän sanoja, jotka parhaiten asioita kuvaavat, mutta se ei ole helppoa.

Yritin ikään kuin muodostaa ensikäsitystä mielessäni, mutta en voinut käsittää tämän olennon täydellisyyttä. Se oli minulle liikaa, mutta yritinpä kuitenkin.

Yhdistyminen

Tiesin, että tuo toinen itse piti minua siinä missä minä olin. Se oli vetänyt minua lähemmäs itseään. Nyt sain selville, että se tunsi minut. Se tunsi minut kokonaan. Se tunsi koko elämäni. Se tunsi koko totuuteni. En voinut kätkeä siltä mitään - vaikka ei minulla ollut mitään haluakaan kätkeä. En tuntenut pienintäkään pelkoa tai häpeää siitä, että se “näki” minut kokonaan. Sitten asiat alkoivat valkenemaan minulle. Sain ensimaun sanan “armo” tarkoituksesta.

Tuo olento tiesi minusta kaiken ja se rakasti minua. Se ei ainoastaan rakastanut minua, vaan kaikki se mikä minut omaksi ainutlaatuiseksi itsekseni ja erilliseksi luomakunnan osaksi määritteli, oli sen mielestä ihanaa. Se rakasti sitä miten minut oli tehty. Se rakasti sitä, että me tapasimme. Se rakasti minua kaikella rakkaudella mitä sillä oli sisällään. Sen rakkaus voitti minut. Tiesin olevani sille kallisarvoinen ja, että se vaali minua. Olin juuri sellainen kuin minun kuului olla, ja se rakasti minua juuri sellaisenaan.

Jos olin jalokivi, olin virheetön, täydellisesti hiottu, kaunistakin kauniimpi. Tuo olento ei olisi voinut rakastaa minua enempää. Minussa ei tarvinnut muuttaa mitään, että tuo olento minua rakastaisi. Olin sen silmissä täydellinen juuri sellaisena kuin minut oli luotu. Tunsin sen ajattelevan, “Kun tein sinut, tein sinut täydellisesti!” Riemulla se rakasti minua täydellisesti sellaisena kuin olin.

Tuo Olento rakasti minua niin syvästi, että se ei ikinä satuttaisi minua. Se ainoastaan halusi, että minun täydellinen rakastava itseni olisi koko se “minä” miksi minut oli luotu olemaan. Minun ei tarvitsisi muuttua. Minun todellinen, ikuisesti elävä itseni on täydellinen. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin vain minä. Tämä on totuus. Ehdoton rakkaus näkee ainoastaan rakkauden totuuden kauneuden kaikissa elävissä hengissä. Kun ymmärsin sen “puhuvan” minulle, aloimme kommunikoimaan. Sitten tiesin sen “kuulevan” mitä minä halusin sen kanssa jakaa. Emme kommunikoineet puhutuilla sanoilla vaan pikemminkin kokonaisilla ajatuksilla. Väärinkäsityksille ei ollut mahdollisuutta. Se oli kahden täydellisesti ymmärtävän hengen todellista kommunikointia.

Minä “kysyisin” ja sitten “tietäisin” vastauksen tuolta kultaiselta, hohtavalta ja rakastavalta olennolta. Minulla ei ollut huulia, joilla puhua tai korvia, joilla kuulla, mutta jollakin tavalla minä kuulin ja puhuin. Ja tuo olento samaten. Juhlin tuossa täydellisessä ja puhtaassa kommunikoinnissa. Väärinkäsityksiä ei voinut syntyä eikä mitään voinut vältellä. Ei ollut sanoja vaikeuttamassa asioita, vaan ainoastaan meidän keskinäinen toistemme oppimisen ja tietämisen totuus.

Näin meidän oli tarkoitus kommunikoida ja ymmärtää kahden ihmisen välillä. Näin oikeasti kommunikoidaan sydämestä sydämeen. Tunnen sen puutteen täällä. Sanat ovat niin kömpelöitä ja tökeröitä verrattuna siihen, että vain “näyttää” mitä tuntee tai ajattelee. Tunnen sanojen raskauden ja tökeryyden joka ikisessä tähän kirjoittamassani lauseessa.

En muista paljoakaan siitä mitä kommunikoimme. “Keskustelimme” jonkin aikaa rakastavassa riemussa. Minä olin pieni ja esitin kysymyksiä. Se “vastasi”, antoi minulle mitä koin, että minun tarvitsi tietää yhtä nopeasti kuin mitä sain kysymykseni ajatuksissani muodostettua. Joitain asioita minun ei tarvinnut kysyä, vaan ne vain näytettiin tai kerrottiin minulle.

Minä “tiesin” (minulle kerrottiin?) tuon olennon rakastavan minua juuri sellaisena kuin mitä olin. Minun ei tarvinnut muuttaa itsessäni mitään ollakseni täydellinen. Minä olin täydellinen sille. Tiesin sen tuntevan aitoa riemua, kun se sai olla minun kanssani. Minusta tuntui, että se oli halkeamaisillaan onnesta, koska minä olin siellä. Se oli sanoinkuvaamattoman onnellinen saadessaan tavata minut - se rakasti minua. Se koki minun olevan yksinkertaisesti täydellisesti tehty ja oli riemuissaan yhdessäolostamme. Toistan tätä tässä, koska olin siitä niin ihmeissäni.

Tuo valtava ja mahtava olento sai minut tuntemaan kuin minun kanssani oleminen olisi tehnyt sen elämästä elämisen arvoista, täydellistä. Pelkästään sillä, että minä olin siellä annoin minä sille iloa. Kuinka joku tai jokin ketä en edes tuntenut saattoi rakastaa minua niin? Kuinka se saattoi olla niin iloinen saadessaan olla minun kanssani, että sen hohde kirkastui?

Olin niin rakastettu! Olin täydellisen rakastettu sellaisenani, kaikkineni. Pieni, hämmentynyt, itsensä tappanut ja silti vaalittu ja rakastettu. Olin sille kallisarvoinen. Vastasin siihen omilla ajatuksillani siitä riemusta, jota sen antama rauha, rakkaus ja täydellinen hyväksyntä minulle toi. Yritin rakastaa sitä takaisin pienellä minälläni.

Se tiesi minun rakastavan sitä ja, että olin kiitollinen siitä, että se rakasti minua. Sitten se rakasti minua lisää. Minä rakastin sitä lisää. Puhtaan rakkauden sykli kasvoi välillämme. Se oli ihanin ja täydellisin kahden olennon sydämien yhdistyminen mitä voi kuvitella. Kutsun sitä täydelliseksi yhdistymiseksi.

Näyttäminen

“Keskusteluumme” tuli tauko. Emme enää vaihtaneet ideoita vaan kommunikointitapamme muuttui.

Tähän asti olin nähnyt tuon toisen itsen suurena valkohaloisena valopallona, jonka ydin hohti kultaisena. En nähnyt mitään muuta - se täytti koko näkökenttäni. Välillämme oli nyt hiljaisuus ja perspektiivini muuttui. En tuntenut liikkuvani, mutta se mitä näin muuttui.

Näin nyt pitkän valo-ovaalin. Pienet kuutiot liikkuivat riveissä pitkin sen koko pituutta. Se hohti kultaista valoa kuin aurinko ja se rakkaus, jonka saattoi tuntea oli samanlaista kuin mitä tuo isompi Rakastava Olento lähetti itsestään. Tämä oli pienempi. Kysyin olennolta mikä oli noin kaunis ja rakastava. Se vastasi, “Tämä on sinä”.

Näin itseni jotenkin sen näön kautta. Näin itseni kauniina, täydellisenä, hohtavan elävänä olentona, joka oli täynnä rakkautta, rauhaa ja riemua. Näin itseni, mutta näin itseni sellaisena kuin tuo olento minut näki; olentona, joka oli kultaista valoa ja rakkautta.

Mikään ei tekisi minusta parempaa. Olin täydellinen sellaisenaan. Olin tuon olennon “silmissä” niin rakastava ja kaunis. Meidän itsemme on tehty rakkaudesta ja tuo rakkaus, joka me olemme loistaa tässä paikassa kuin aurinko. Minä! Minä olin kaunis! Se ei ainoastaan sanonut sitä minulle vaan näytti sen minulle. Minä näin itseni. Rakastin itseäni ensimmäistä kertaa. Olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni olevani rakastava.

Näin sen silmin totuuden itsestäni. Tieto siitä, että olin rakastava itse täytti minut riemulla ja minä rakastin tätä olentoa, joka näytti minulle minussa olevan rakkauden. Se näytti minulle, että kyllä, olemme samanlaisia, olemme kumpikin eläviä ja Rakkaudesta.

Tiesin kaiken itsestäni kuten tuo olento tiesi, ja näin, että kukin kokemus ja henkilö täällä oli edelleen osa minua. Jokainen elämäni osa oli välttämätön, jotta olisin juuri se mitä olin; täydellinen tuon olennon silmissä. Vaikuttaisin täydelliseltä tänäänkin jos seisoisin tuossa paikassa, vaikka olen muuttunut vuosien saatossa.

Tätä tarkoittaa Rakkauden armo. Sinua rakastetaan sellaisena kuin sinä olet; ei sellaisena kuin mitä toivoisit olevasi, ei sellaisena kuin sinun tulisi olla tai sellaisena kuin olisit voinut olla, eikä sellaisena mitä joku muu sanoo, että sinun pitäisi olla, vaan juuri sellaisena kuin mitä sinä olet nyt. Tuo olento voi näyttää sinulle kuinka se näkee sinut. Omiin silmiisi on vaikea nähdä täällä.

Tuon Rakastavan Olennon silmissä totuus siitä mitä sinä olet muuttuu. Näet itsessäsi vain sinussa olevan rakastavan hyvyyden, näet itsesi sellaisena kuin sinut luotiin. Häpeää ja syyllisyyttä ei enää ole, koska sinulla ei enää ole syytä tuntea niitä. Ne ovat poissa. Elämäsi ja henkesi muuttuvat takaisin siksi mitä ne olisivat olleet mikäli olisit tehnyt kaiken oikein. Ei ole enää mitään mitä pitäisi katua tai mistä pitäisi olla pahoillaan. Armo muuttaa kaiken.

Minulla oli rauha. Kipua ei ollut. Näin elämäni ja itseni ainoastaan tuon Olennon Rakkauden kautta. Minussa ei ollut mitään negatiivista eikä tuo olento pitänyt mitään tekemääni sellaisena, ei edes itsemurhaani. Rakkauden Totuuden voima, jonka kautta se nähtiin muutti minut. Tuo Rakastava Armo, täydellinen hyväksyntä, täydellinen rakkaus ja totuus loivat minussa riemun. Näin, että rakkaus oli myös minussa. Se ei ainoastaan loistanut alas tuosta Olennosta, vaan se oli sisälläni, se oli osa minua. Olin täynnä rakkautta ja rauhaa. Tuo totuus toi minulle iloa. En tiedä mitä sanoja käyttäisin. Tiesin olevani hyvä. Näin olevani hyvä. En ollut pelkästään “ok”. Olin täydellinen, rakastava ja hyvä enkä enää ainoastaan tuon olennon silmissä. Se antoi minun itse huomata sen.

Se että näin itseni taas hyvänä, sellaisena kuin tiedän lapsena olleeni - voi kuinka toivonkaan, että voisin säilyttää tuon tunteen täällä. Voi kuinka toivonkaan, että voisin antaa tuon tunteen sinulle. Vain Taivaallinen Rakkaus voi kaunistaa sinua sillä. Voimme kukin löytää sen vain tuon Taivaallisen Rakkauden kautta.

Näkeminen

Katsoin taas tuota olentoa, joka loisti minua kohti. Jokin tuntui taas muuttuvan. Tuntui, että minut siirrettiin lähemmäs sitä. Olen yrittänyt kuvailla sitä miltä se näytti, mutta sanat eivät riitä. Yritän silti.

Kuvittele iso, pyöreä, pallonmuotoinen tsinnia (kukka), jolla on syvän kultainen keskusta, joka rakentuu pienistä terälehdistä. Olennon sisästä ilmestyi keskustasta alkaen pieni kultaisten terälehtien ympyrä. Tässä ensimmäisessä ympyrässä oli neljä terälehteä. Näe kukin pieni terälehti ulospäin liikkuvana kultaisena liekkinä, joka syntyy keskustasta lähtien aina uudelleen.

Terälehdet vaikuttivat pysyvän saman kokoisina, mutta kukin terälehtien kehä taianomaisesti moninkertaistui kasvattaakseen kehää, jonka osa se oli, jotta se peitti tuon kehän osan tuosta pallosta.

Ne eivät pudonneet siitä pois kuin jäte, vaan ne tulivat luoduiksi tuon Olennon sisällä olevan rakkauden voimasta. Rakkaus manifestoitui luomakuntana - se tuli todelliseksi. Uskon, että kukin elävä olento on tuon Taivaallisen Rakkauden Voiman luoma.

Näiden terälehti- tai liekkikehien matkatessa kohti tuon olennon “vartalon” näkyvää reunaa, niiden väri voimistui. Kukin terälehti muuttui keskustan alkuperäisestä kultaisesta sävystä hohtavan kuumaksi valkoiseksi. Olennon aura säteili sen ympärillä niin voimakkaana, että tuota väriä ei voi nimetä. Keskusta jatkoi taukoamatta liekehtivien terälehtikehien tuottamista. Olennon ympärillä näkemäni hohde tuntui minussa rakkauden säteilynä. Kuten aurinko koskettaa ihoasi kuumana päivänä, rakkaus kosketti minua.

Tuo olento ei liikkunut tänä aikana, mutta sen pinta oli koko ajan liikkeessä. Tämän paremmin en osaa kuvailla sen fyysisenä ilmenevää itseä. Sen ei tarvinnut näyttää itseään minulle niin läheltä, että kykenin näkemään ne neljä ensimmäistä pientä terälehteä. Se oli intiimi yksityiskohta sitä itseään, jonka se jakoi kanssani lähietäisyydeltä. Uskon, että se ei ainoastaan rakastanut minua, vaan se halusi, että tuntisin sen kokonaan, kuten se tunsi minut.

Se oli suurin lahja, jonka se minulle antoi. Se rakastaa minua, tätä itsensä murhannutta, niin paljon, että se halusi minun tuntevan itsensä paremmin ja rakastavan itseään. Se halusi, että annoin rakkauteni sille vapaasti tietäen siitä kaiken. Se halusi, että rakastaisin sitä samalla tavalla kuin se rakasti minua - tietäen kaiken ja valiten rakastaa sitä ilman rajoja.

Kuuntelemme kuinka uusi ystävä kertoo meille elämästään. Opimme tuntemaan toisemme paremmin viettämällä aikaa yhdessä. Rakkauden takia me haluamme jakaa kaiken itsestämme ja haluamme tietää kaiken tuosta toisesta. Tämä olento “näytti” tai kertoi minulle itsestään.

Tähän liittyi enemmänkin kuin vain katsomista. Opin tuosta rakastavasta olennosta asioita, joita en enää muista, mutta tiedän niin tapahtuneen. Tunsin sen kuten tunnen äitini tai sisareni. Se oli näyttänyt minulle tuntevansa minut. Nyt se antoi minun tuntea sen ainutlaatuisen itsensä. Se ei halunnut rakastaa minua kuten lemmikkiä tai omaisuutta. Se halusi rakastaa minun KANSSANI kuten ystävä. Se HALUSI minun tuntevan itsensä ja rakastavan itseään ehdottomalla rakkaudella juuri sellaisena kuin se oli. Tuon olennon onnellisuus oli yhtä riippuvainen rakastettuna olemisesta ja rakastamisesta kuin minun onnellisuuteni on.

Olin tappanut itseni ja toiminut elämässäni usein väärin ja pidin itseäni täysin arvottomana, mutta tuo olento ei siltikään ainoastaan rakastanut minua, vaan se halusi OLLA minun rakastama. Se kertoi ja näytti tuon totuuden minulle - minä tunsin sen. Se halusin rakkauteni. Minua haluttiin henkilökohtaisena, rakastavana ystävänä. Jotta kykenisin rakastamaan sitä noin, täytyi minun oikeasti tietää siitä kaikki. Ja sen se minulle näytti. Se todellisen itsensä.

Minä rakastin sitä, mutta se oli rakastanut minua ensin ja rakastin sitä, että se rakasti minua. Voisinpa kuvailla kuinka paljon se merkitsi minulle, että minua haluttiin vaikka en itse halunnut itseäni. Olin juuri tappanut itseni. Ja sitten minulle sanotaan, että minua haluttiin rakastaa ja tuo olento haluaa minun rakastavan sitä. En voinut käsittää, että joku noin suuresti rakastava oli etsinyt ja löytänyt minut.

Onko suurempaa rakkautta kuin rakkaus, joka kurottaa sinua kohti ja sanoo, “Minä tulen aina rakastamaan sinua”, ja näyttää itsensä kokonaisuudessaan, tietämättä, josko tulet tuomitsemaan jonkin mitä näet etkä kykenekään rakastamaan häntä? Se teki itsensä haavoittuvaiseksi sille, että hylkäisin sen. Kuinka voisin olla rakastamatta olentoa, joka paljasti minulle koko todellisen itsensä?

Tuo olento TUNSI minut jo ennen kuin saavuin sinne. Se valitsi rakastaa minua ja halusi minun rakastavan sitä, TIETÄVÄN siitä kaiken. Minua ei pyydetty rakastamaan sokeasti. Minulle näytettiin se itse, joka halusi minun rakastavan sitä. Se halusin minun valitsevan itsensä rakastamakseni. Se oli rakastanut minua ennen kuin olin ihminen, se rakasti minua ennen kuin olin syntynyt. Se rakasti sitä, että olin takaisin sen luona, mutta ennen kaikkea se rakasti sitä, että minä rakastin sitä.

Se että rakastin sitä täytti sen riemulla. Jakamamme rakkaus sai minut hurmioon, kuten se sai uuden ystäväni, tuon Taivaallisen, Rakastavan Olennon. Täydellinen ymmärryksemme täydellisessä Rakkaudessa oli Taivaallista.

Olin KOTONA. Siltä se tuntui - lopulliselta kotiinpaluulta. Olin siellä minne minä kuuluin. Sovin sinne täydellisesti. Olin niin onnellisen saadessani olla tuossa paikassa ja rakastaa tuon olennon kanssa. “Se oli se paikka missä minun kuului olla”, tätä paremmin en tätä osaa sanoa. Olla yhdessä tuon toisen, rakastavan itsen kanssa oli täydellinen paikka minulle olla olemassa.

Eroaminen

Rakastin kohti tuota Taivaallisen Rakkauden Olentoa ja se rakasti takaisin kohti minua. Sitä mitä me teimme ei voi ilmaista muulla tavoin. Se oli toki ajatusten vaihtamista, mutta se oli kasautuvaa. Siitä tuli koko ajan vain läheisempää ja parempaa. Me loistimme toisiimme.

Sitten tuli isku, jota en osannut odottaa. Rakastavalla ystävälläni oli vielä yksi asia, jonka hän halusin minulle kertoa.

Minun täytyi palata. Ei ollut vielä minun aikani.

Vaihtoehtoa ei ollut. En saanut itse tehdä päätöstä. Tuolla olennolla oli valta lähettää minut takaisin. Tuolla olennolla oli valta palauttaa minut tänne. Minun täytyi uskoa siihen, että mitä ikinä minä vielä tarvitsinkaan, oli se tärkeämpää kuin tarpeeni paeta väliaikaisesta kurjuudestani. Välillämme ei ollut muuta kuin totuus.

Tämä tehtiin pelkästään rakkaudesta. Tuo itse kykeni tekemään ainoastaan sen minkä se koki olevan kaikkein rakastavin teko minua kohtaan. Jos se satuttaisi minua se kirjaimellisesti satuttaisi itseään. En oikein osaa selittää tätä.

Minun pitäisi palata. Minun täytyi elää. Olento kosketti sydäntäni rakkaudellaan ja totuudellaan, ja sain viestin, “Minä lähetän sinut sinne nyt.” En muista saaneeni mitään selitystä miksi. Asia oli niin kuin se oli. Asiat ovat niin kuin ne ovat. Minulla ei ollut valtaa muuttaa tilannetta.

Minua oli lohdutettu ja minulle oli näytetty Taivaallinen, Rakastava Olento sekä osa siitä paikasta, johon me menemme kun kehomme kuolevat. Tiesin olevani rakastettu, tiesin rakastavani ja tiesin, että me emme kuole. Tämä kokemus oli minulle annettu lahja. En voinut jäädä. Minun ei kuitenkaan täytynyt tehdä päätöstä, vaan uusi ystäväni teki rakkaudessaan sen puolestani.

En tuntenut liikkuvani. Mitään hyvästejä ei jätetty. Tunsin kuinka suora yhteytemme katkesi. Sitä on vaikea kuvailla. Olimme liittyneet toisiimme kaikilla mahdollisilla tavoilla, puheessa, ajattelussa, rakastamisessa, oppimisessa... Ja sitten olin taas yksin.

Olin taas muurin luona. Se pieni valo, joka oli ollut takanani oli taas siellä. Katsoin edelleen kohti sitä Taivaallista Olentoa, joka oli nyt näkökulmastani taas kaukaisuudessa. Sitten kaikki katosi.

Toisin kuin menomatkalla, nyt en nähnyt mitään. Yhtäkkiä olin vain palannut. Se tosiaan tapahtui näin nopeasti. Yökkäilin ja yskin takaisin kehossani. Se ei enää ollut kuollut.

Ja taas, olin elossa.

Elossa taas.

Heräsin yökkäillen, itkien ja haukkoen happea. Hengittäminen sattui. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin rinnalleni. Itkin entistä kovempaa taas syvässä surussa. En vielä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Ymmärsin kuitenkin, että en ollut kuollut. Avasin silmäni. Katsoin ylös ja näin erään ystäväni seisovan siinä ja hymyilevä minulle.

Olin aivan ymmälläni. Tiesin, että tämä ystäväni ei ollut edes samassa osavaltiossa kuin minä. Tiesin, että kyseessä ei oikeasti ollut hän. Kuka ikinä hän sitten olikaan, auttoi hän minut ylös sohvalta. Jalkani eivät vielä kantaneet. Hän laittoi kätensä ympärilleni pitääkseen minut pystyssä ja auttoi minut vessaan. Rojahdin vessanpöntön viereen. Tartuin siihen pitääkseni itseni ylhäällä. En kyennyt muuhun kuin vain roikkumaan. Itkin edelleen voimakkaasti.

Kuulin veden lorinaa. Ystäväni ojensi minulle lasin. Hän vain katsoi minua lempeästi hymyillen, ja tiesin, että minun täytyisi juoda tuo vesi. Hänen täytyi pidellä lasia minulle, sillä jos olisin irroittanut otteeni pöntöstä olisin liukunut lattialle. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin oksentaminen alkoi. Ystäväni veti hiukseni taakse ja piti ne pois tieltä. Jatkoin oksentamista. Kehoni kouristeli voimakkaasti. Vatsahappo poltti kurkkuani ja vatsaani.

Vihdoin se loppui. Hengitin nieleskellen ja yritin niistää nenääni tyhjäksi. Ystäväni yrittäessä saada minua juomaan lasista uudestaan, minä kieltäydyin. Sitten join lasin tyhjäksi. Ja oksensin kaiken ulos.

Hengittäminen oli nyt helpompaa. Itkuni loppui nikotellen lähes täysin. Kyyneleet valuivat edelleen kasvoillani. En enää nyyhkyttänyt.

Ryömin ylös lattialta jaloilleni käyttäen lavuaaria tukena. Nojasin tukevasti sitä vasten pidellen siitä toisella kädelläni kiinni. Ystäväni oli edelleen paikalla. Hän seisoi siinä katsellen minua ja pysyi sen verran lähellä, että kykeni auttamaan minua.

Aloitin hiustenharjausrituaalin ja sitten pesin käteni ja kasvoni viileällä vedellä. Oloni ei enää tuntunut ihan siltä kuin olisin tullut rekan yliajamaksi. Ihoni oli kylmä ja nihkeä. Tärisin edelleen voimakkaasti. Käännyin palatakseni sohvalle, mutta aloin kaatumaan. Ystäväni otti minusta kopin ja auttoi minut takaisin sohvalle. Kävin tyytyväisenä makuulle.

Hän haki minulle peiton ja peitteli minut. Minua ei oltu peitelty pitkään aikaan. Yritin kiittää häntä, mutta tajuntani heikkeni. Näin hänen istuvan tuolilla vieressäni ja vedin peiton leukaani asti. Tunsin oloni turvalliseksi, vartioiduksi. Minä nukuin.

Seuraava muistikuvani on se kuinka herään maanantaina ajoissa töihin. Asunnossani ei ollut ketään muuta kuin minä. En usko siellä olleen ketään koko aikana. Uskon, että se minkä näin ystävänäni oli enkeli. Näyttämällä ystävältäni hän ei ollut pelottava. En ollut peloissani, vaikka tiesin, että se mies, jonka luulin kanssani olevan ei mitenkään voinut siellä olla.

En osaa sanoa kuinka kauan kokemukseni kesti. Ajalla ei ollut tuossa paikassa merkitystä. En tiedä nukuinko kahta päivää putkeen. Jos kokemus tapahtui perjantaina, minun täytyi kuitenkin nukkua niin pitkään. Tiedän vain, että herätessäni oli maanantai.

En osaa sanoa mistä tiesin sen. Tiesin vain, että pitäisi valmistautua töihin. Aloitin rutiinini. Kävin suihkussa, pukeuduin, tein kahvia ja otin ison matkakupin. Halusin PALJON kahvia. Jotenkin olin valmis kyytini saapuessa. Sanoin, että oloni oli huono, mutta menin kuitenkin töihin. Niinhän sitä tehdään; mennään töihin oli tilanne mikä hyvänsä.

Näin tuon päivän aikana jotain mitä pidin hallusinaatioina, mutta osa niistä on toistunut tuosta päivästä asti. Ne ovat siis näkyjä, eivät hallusinaatioita. Näin eläviä unia monen yön ajan. Kirjoitin ne kaikki ylös päiväkirjaani.

Olin pitänyt päiväkirjaa teini-ikäisenä. Kun elämäni lähti menemään alamäkeen, aloin taas kirjoittamaan itselleni. Vuonna 1984 minulla oli päiväkirjoja viimeisen viiden vuoden ajalta, alkaen ensimmäisen avioliittoni päättymisestä 1979. Säilytin kaikki nämä kirjat. Kuukausia ja vuosia myöhemmin kun asiat, jotka olin nähnyt tai, joista olin nähnyt unta tulivat elämässäni toteen, saatoin lukea mitä olin niistä alunperin kirjoittanut. Pystyin uskomaan, että minulle oli näytetty näkymiä tulevaisuudestani kokemukseni avulla. Se todisti minulle, että en ollut hullu ja, että kokemukseni oli todellinen. Kirjoitukseni tuhoutuivat tulipalossa, joka tuhosi kotimme vuonna -89.

Toivon, että minulla edelleen olisi ne. Jos olisin voinut skannata tähän nuo kuluneet sivut, joissa oli päivämäärät, virheitä ja korjauksia marginaaleissa, uskoisit minua ehkä todennäköisemmin. Minulla olisi ollut tallessa ensimmäiset sanat ja kuvailut siitä miltä tämä minusta tuntui. Nyt minulla on ainoastaan muistini. Voin vain toivoa, että kykenet tuntemaan kuinka todellista tämä on minulle.

Elävin asia mitä töissä tuona päivänä näin, oli kuinka upea, mustavalkoinen kissa synnytti neljä pentua. Kirjoitin koko näkyni ylös. Kissa oli minua vastapäätä säilytetyn laitteen alla. Kuulin sen itkun ja sen kuinka se puhui pennuilleen. Menin katsomaan sitä, mutta se ei ollut siellä. Palattuani laitteelleni näin sen taas. En kyennyt näkemään tai koskettamaan sitä mikäli menin lähemmäs.

Muistan erään unen, joka oli minulle todella tärkeä erittäin yksityiskohtaisesti. Unessa oli poika, jota olin rakastanut lukiossa.

Ajoin unessa moottoripyörällä. Olin ajanut ainoastaan kahdesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Katsoin pyöreään taustapeiliin ja näin tuon pojan ajavan omalla moottoripyörällään takanani vasemmalla. Hänen paras kaverinsa seurasi meitä omalla moottoripyörällään. Nousimme mäkeä ylös kaksiuraista tietä pitkin. Tulimme joelta päin. Näin tuon joen puiden muodostaman hämärän tunnelin päässä.

Näin noina päivinä myös muita unia sekä sain ajatuksia, jotka kirjoitin ylös. Osa niistä ei toteutunut, mutta niiden jälkeen en enää koskaan katsonut unia samalla tavalla kuin ennen “kuolemaani”.

Pikkuhiljaa aloin taas yhdistymään tähän maailmaan. Palasin takaisin siihen ajatteluun, että jotain piti tehdä, että oikeuttaakseni olemassaoloni minun täytyi maksaa laskuja, tehdä töitä, muuttaa tai jotain. Jatkoin siis täällä olemista - elämistä kuten me sen tunnemme. Unohdin kokemukseni pitkäksi aikaa, koska tiesin, että sitä ei uskottaisi - en halunnut, että minua pidettäisiin hulluna. Päätin vain unohtaa sen. Unohtaminen osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi.

Eteenpäin

(Suomentajan huom. Tämä kappale on tiivistetty versio alkuperäisestä, joka löytyy Weilerin kirjasta Dead is Just A Four Letter Word [http://1way2see.com/thebook.html#dedication])

Päästyäni takaisin jaloilleni ja säästettyäni hieman rahaa, muutin Nebraskasta Floridaan. Pysyin siellä sen ystäväni luona, joka ei kokemukseni aikana voinut mitenkään olla kanssani. Kerroin kokemuksestani hänelle sekä hänen ystävilleen. Sain asua heidän luonaan, mutta minun oli vaikea löytää töitä. Asiat tuntuivat muuttuvan huonosta surkeaksi.

Elämäni ei parantunut. Olin yhä surullinen ja nyt lisäksi pennitön ja nälkäinen. Lopulta annoin periksi ja soitin äidilleni. Palasin hänen avullaan sinne mistä kaikki sai alkunsa ollessani teini-ikäinen. Halusin elämäni järjestykseen. Perheeni ja lapseni elivät täällä. Aloin taas tapaamaan lapsiani ja se toi elämääni paljon iloa. Rakastin lisäksi Michiganin tuttua järvimaisemaa.

Löysin vanhoja ystäviä ja sain uusiakin. Lisäksi sain melko hyvän työn. Ja lisäksi tapasin taas sen pojan, jota olin rakastanut lukiossa. Huomasimme heti, että välillämme oli rakkautta.

Vuonna 1986 hän auttoi minua löytämään ensimmäisen oman moottoripyöräni. En ollut ajanut pitkään aikaan ja tarvitsin paljon harjoitusta, mutta läpäisin kuitenkin ajotestin.

Eräänä päivänä tämä poikaystäväni kysyi lähtisinkö moottoripyörillä erästä hänen ystäväänsä vastaan hänen kanssaan. Ajoreitti oli hänelle tuttu, hän oli ajanut kyseistä reittiä tuon ystävänsä kanssa vuosia.

Matkalla kohtasimme hänen ystävänsä ja käännyimme kaikki takaisin päin. Kokemattomana kuskina ajoin ensimmäisenä, jotta he pystyisivät pitämään minua silmällä ajaessamme ylös kuoppaista mäkeä. Olin melkein mäen päällä kun vilkaisin peiliini, ja déjà-vu iski täydellä voimalla. Uppouduin siihen täysin. Osuin pieneen tiessä olleeseen kuoppaan ja jouduin laskemaan jalkani maahan. Poikaystäväni ja hänen ystävänsä kiusoittelivat minua siitä mäen päälle päästyämme, mutta minua ei kiinnostanut. Tiesin mitä oli juuri tapahtunut. Jättäydyin letkan viimeiseksi ja seurasin heitä lopun matkaa, koska muuten en pystynyt keskittymään ajamiseen.

Kotiin päästyäni kaivoin vanhan päiväkirjani esiin ja etsin tuon kohdan. Pyysin poikaystävääni tulemaan luokseni. Tärisin kun pyysin häntä lukemaan sen. Olin kirjoittanut tuon tapahtuman päiväkirjaani paljon yksityiskohtaisemmin kuin mitä tässä kerron. Tiesin moottoripyörien värit, tiesin kuka niitä ajoi, tiesin mistä suunnasta aurinko paistoi. Hän oli epäuskoinen, mutta näki sen kuitenkin olevan totta. Olin kirjoittanut tuon tapahtuman päiväkirjaani kuukausia aiemmin.

Tämän jälkeen annoin hänen lukea muut uneni ja näkyni. Hän rakasti minua, mutta pelästyi hieman. Hän myös uskoi Jumalaan, mutta tämä oli hieman liikaa yhdelle päivälle.

Muutimme yhteen 1986. Seuraavan vuonna mustavalkoinen kissa, jonka kumppanini meille toi ja, jolle olin antanut nimen Butch, synnytti neljä pentua sänkymme reunan alla. Pystyin näkemään tapahtuman, mutta en pystynyt ylettämään tuohon kissaan. Näytin taas kirjoitukseni kumppanilleni tuona iltana. Kukin pennuista oli kirjoittamani kuvauksen mukainen. Hän sulki kirjan luettuaan kirjoitukseni ja ojensi sen minulle sanomatta sanaakaan. Näin hänen silmistään, että hän uskoi minua. Menimme naimisiin seuraavana vuonna.

Taustatietoa:

Sukupuoli: Nainen

Tapahtuma-aika: Joulukuu 1984

Kuolemanrajakokemuksen elementit:

Liittyykö kokemukseesi hengenvaara? Kyllä. Itsemurhayritys, ei vahvistettu, mutta todellinen minulle... Kliininen kuoleman (hengityksen, sydämen tai aivojen toiminnan lakkaaminen) ei vahvistettu, mutta todellinen minulle... Itsemurha

Kuinka luonnehtisit kokemustasi? Kauttaaltaan miellyttävä

Koitko olevasi erilläsi kehostasi? En osaa sanoa. Myöhemmin näin näkyjä, jotka sittemmin toteutuivat elämässäni. En kuitenkaan muista, että minulle olisi kerrottu tulevaisuuden tapahtumista, mutta olen varma, että siitä keskusteltiin. Minä selkeästi poistuin kehostani ja olin olemassa sen ulkopuolella.

Kuinka vertaisit korkeinta kokemuksenaikaista tietoisuutesi ja vireytesi tasoa normaalitasoon? Tavallista tietoisempi ja vireämpi. Elämä täällä on se valkoinen kohina radioasemien välillä. Elämä siellä on täysi sinfonia, joka ympäröi sinut elävällä musiikilla.

Missä vaiheessa kokemustasi tietoisuutesi ja vireytesi taso olivat korkeimmillaan? Kun kommunikoin suoraan sen Taivaallisen, Rakastavan Olennon kanssa.

Nopeutuiko ajattelusi? Uskomattomasti

Hidastuiko tai nopeutuiko aika? Kaikki tuntui tapahtuvan samanaikaisesti; tai aika pysähtyi tai menetti kaiken merkityksensä. “Siellä” ei ole aikaa.

Olivatko aistisi normaalia terävämmät? Uskomattoman paljon terävämmät

Voisitko verrata kokemuksenaikaista näkökykyäsi näkökykyysi juuri ennen kokemusta. Siellä kykenee näkemään asioita, joita täällä ei. Minulla oli täällä täydellinen näkö. Siellä minulla oli täydellinen yhteys. Sen minkä minä “näin” minä myös tunsin ja kuulin.

Voisitko verrata kokemuksenaikaista kuuloasi kuuloosi juuri ennen kokemusta. Minulle tämä oli äänetön kokemus... rauhantäyteinen äänettömyys.

Vaikuttiko siltä, että tiesit mitä muualla tapahtuu? Kyllä, mutta faktoja ei ole tarkastettu

Menitkö tunneliin tai sellaisen lävitse? En. Tyhjyys tai pimeys, ei tunnelia

Näitkö mitään olentoja kokemuksesi aikana? Kyllä

Kohtasit mitään kuolleita (tai eläviä) olentoja tai tulitko tietoiseksi sellaisista? Kyllä. Olin tietoinen toisista valo-olennoista, joiden tiesin olevan muita ihmishenkiä. En kuitenkaan ollut niiden kanssa tekemisissä.

Kokemukseen sisältyi: Tyhjyys

Kokemukseen sisältyi: Pimeys

Kokemukseen sisältyi: Ei-maallinen valo

Näitkö kirkkaan valon tai ympäröikö sellainen sinut? Poikkeuksellisen kirkkaan valon

Näitkö ei-maallisen valon? Kyllä

Tuntuiko sinusta, että siirryit johonkin toiseen, ei-maalliseen maailmaan? Selvästi mystinen tai ei-maallinen todellisuus. Se oli vain paikka avaruudessa, ei kuitenkaan kuten planeetta. Se oli kuitenkin selkeä ja todellinen.

Kokemukseen sisältyi: Voimakas tunne

Mitä tunteita koit kokemuksesi aikana? Helpotusta, riemua, iloa, tyytyväisyyttä, tyydytystä. Kaiken tämän yllä, ympärillä, alapuolella sekä sen sisällä oli RAKKAUTTA

Tunsitko rauhaa? Uskomatonta rauhaa

Tunsitko riemua? Uskomatonta riemua

Koitko harmoniaa tai ykseyttä maailmankaikkeuden kanssa? Tunsin olevani yhtä maailman kanssa

Kokemukseen sisältyi: Erityistä tietoa tai tarkoitusperä

Ymmärsitkö yhtäkkiä kaiken? Tiesin kaiken maailmankaikkeudesta. Halusin valita yllä kaksi kohtaa. Minulle kerrottiin niin paljon enemmän kuin mitä voin tässä kirjoittaa. Minä TIESIN kuinka kaikki sai alkunsa, miksi asiat ovat kuten ne ovat, miten ne tulisivat menemään ja mikä minun roolini tässä kaikessa oikein oli...

Kokemukseen sisältyi: Elämänkertaus

Näitkö kohtauksia menneisyydestäsi? En

Kokemukseen sisältyi: Tietoisuus tulevaisuudesta

Näitkö kohtauksia tulevaisuudesta? Näkyjä omasta tulevaisuudestani. Palattuani taas eloon, näin jonkin aikaa ajatuksia, näkyjä sekä unia, jotka olivat eläviä ja, jotka kirjoitin ylös. Myöhemmin nämä asiat tapahtuisivat elämässäni.

Kokemukseen sisältyi: Raja

Saavuitko rajalle tai rajoittavalle fyysiselle rakennelmalle? Kyllä. Se kultainen kivimuuri, jossa oli aukko sekä sen lähellä seisovat valo-olennot, jotka ikään kuin tervehtivät tai vartioivat

Saavuitko rajalle tai pisteeseen, josta ei ollut paluuta? Saavuin rajalle, jota minun ei sallittu ylittää; tai minut lähetettiin takaisin vasten tahtoani.

Jumala, Henkisyys ja Uskonto:

Kuinka tärkeä asia uskonto/hengellisyys oli sinulle ennen kokemustasi? Ei lainkaan tärkeä

Mikä oli uskontosi ennen kokemustasi?: Kristitty - Protestantti. Ei kuitenkaan uskontoa harjoittava kokemuksen aikana.

Onko uskonnonharjoittamisesi muuttunut kokemuksesi myötä? Kyllä. En käy missään tietyssä kirkossa, mutta tuen paikkoja ja ihmisiä, jotka pitävät muista huolta näiden uskonnosta riippumatta. Luen enemmän uskonnollisia tekstejä. Käyn raamattupiirissä ja kirjoitan toisinaan ajatuksiani ylös siitä mitä olen lukenut.

Kuinka tärkeä asia uskonto/hengellisyys on sinulle nyt? Valtavan tärkeä

Mikä on uskontosi nyt? En tiedä. Uskomukseni eivät enää sovi minkään kirkkokunnan määritelmiin.

Sisälsikö kokemuksesi asioita, jotka olivat maallisten uskomustesi mukaisia? Ei. Minut kasvatettiin Raamattuun uskovaksi kristityksi. Kokemukseni oli täysin uskomusteni ja oppimani tuolla puolen. Se oli kuitenkin todellinen ja minä ymmärsin, että iso osa siitä mitä me arvostamme suuresti on seurausta siitä, kun ihmiset yrittävät selittää jotain omassa elämässään olevaa, jota he eivät pysty selittämään. Kokemukseni oli minulle syvästi hengellinen. Se ei vaatinut minulta “uskoa”, koska minä näin ja koin sen.

Muuttuivatko arvosi ja uskomuksesi kokemuksesi myötä? Kyllä. En pysty menemään kirkkoon ilman, että haluaisin väitellä heidän uskomuksistaan. Samaan aikaan tiedän, että heidän uskomuksensa ovat aivan yhtä paikkansapitävä kuin se miten minä näen elämän. Tuntuu niin väärältä, että pakotetaan hyvään käytökseen uhkailemalla rangaistuksella. Se EI ole se mitä minä siellä paikassa koin. Meidän pitäisi HALUTA rakastaa ja välittää eikä olla pakotettuja tai painostettuja siihen.

Kokemukseen sisältyi: Ei-maallisten olentojen läsnäolo

Kohtasitkot mystisen olennon tai läsnäolon tai kuulitko tunnistamattoman äänen? Kohtasin todellisen olennon tai äänen, joka oli selvästi mystistä tai ei-maallista alkuperää. Tämä Rakkauden Olento muistutti isoa, kultaista, hohtavaa valoa.

Näitkö kuolleita tai uskonnollisia henkiä? Kyllä

Kohtasitko tai tiedostitko mitään olentoja, jotka ovat aiemmin eläneet maan päällä ja, joita kuvaillaan uskonnoissa nimeltä (esim. Jeesus, Muhammad, Buddha jne.)? En osaa sanoa. Nimiä ei mainittu.

Saitko kokemuksesi aikana tietoa elämää edeltävästä olemassaolosta? En

Saitko kokemuksen aikana tietoa universaalista yhteydestä tai ykseydestä? Kyllä. Olemme ymmärrykseni mukaan kaikki suuremman kokonaisuuden osasia. Ja paluu sinne missä voimme kaikki taas olla yhdessä on lopullinen “kotiinpaluu”.

Uskoitko Jumalan olemassaoloon ennen kokemustasi? Tuntematon

Saitko kokemuksesi aikana tietoa Jumalan olemassaolosta? En osaa sanoa. Tiedän, että sille Taivaalliselle, Rakastavalle Olennolle, jonka tapasin luomiseni toi valtavaa iloa. Uskon, että on olemassa Luoja.

Uskotko Jumalan olemassaoloon kokemuksesi jälkeen? Jumala ehdottomasti on olemassa

Maallisesta elämästä ei-uskonnollisesta näkökulmasta:

Saitko kokemuksesi aikana erityistä tietoa tai tietoa tarkoitusperästäsi? Kyllä

Piditkö maallisia elämiämme merkittävinä ja tärkeinä ennen kokemustasi? En

Saitko kokemuksesi aikana tietoa elämän tarkoituksesta? Kyllä. Tiedän, että meistä jokainen on täällä syystä. Meillä kaikilla on tarkoitus. Meitä tarvitaan.

Uskoitko tuonpuoleiseen ennen kokemustasi? En ollut varma onko kuoleman jälkeen elämää.

Uskotko tuonpuoleiseen kokemuksesi jälkeen? Tuonpuoleinen on ehdottomasti olemassa. Kyllä. Minä olin siellä, olin täällä kuollut. Siellä olin “ei-kuollut”... Me jatkamme olemassaoloa toisessa muodossa...

Pelkäsitkö kuolemaa ennen kokemustasi? Hieman

Pelkäätkö kuolemaa nyt? En

Pelkäsitkö elää elämääsi ennen kokemustasi? Suuresti

Pelkäsitkö elää elämääsi kokemuksesi jälkeen? Hieman

Piditkö maallisia elämiämme merkittävinä ja tärkeinä ennen kokemustasi? En

Pidätkö maallisia elämiämme merkittävinä ja tärkeinä kokemuksesi jälkeen? Kyllä

Saitko tietoa siitä kuinka meidän tulisi elää elämämme? En

Saitko kokemuksesi aikana tietoa elämän vaikeuksista ja haasteista? En osaa sanoa. Ne ovat kokemuksia. Me koemme täällä elämää. Hyvää ja pahaa ei ole olemassa - on vain rakkauden jakaminen ja se kuinka meistä jokainen itse päättää sen tehdä...

Olitko myötätuntoinen muita kohtaan ennen kokemustasi? Hieman

Saitko kokemuksesi aikana tietoa rakkaudesta? Kyllä. Tiesin, että tapaamani olento rakentui aineesta, jota voin ainoastaan kutsua rakkaudeksi, ja että tuo aines loi tai oli voima kuten sähkö on täällä. Rakkaus on ainoa sana, jota sen kuvailemiseen pystyn käyttämään. Se ei kuitenkaan ole tässä se oikea sana.

Olitko myötätuntoinen kokemuksesi jälkeen? Suuresti

Mitä muutoksia elämässäsi on tapahtunut kokemuksesi seurauksena? Kohtuullisia muutoksia. Niistä kertominen vaatisi kokonaan uuden kirjan. Tiedän nyt, että kaikki tiet vievät “kotiin”. Tiedän, että me olemme täällä rakastaaksemme toisiamme ja auttaaksemme toisiamme selviämään tästä. Rakkaus ei aina tarkoita “hyviä tekoja”. Se tarkoittaa, että on valmis tekemään sen mikä toista kohtaan on kaikkein rakastavin teko. Joskus tämä tarkoittaa toisen henkilö rajoittamista tai estämistä (kuten lasten) tai, että siirtyy omassa elämässään eteenpäin ja jättää toisen henkilön löytämään oman polkunsa kotiin. Mutta kun valitset toimia rakastavasti, tulet löytämään oikean toimintatavan.

Ovatko ihmissuhteesi muuttuneet kokemuksesi seurauksena? En osaa sanoa. On vaikea löytää ihmisiä, jotka voivat ymmärtää erilaisen tavan nähdä maailma kuin se miten heidät kasvatettiin se näkemään... harvat hyväksyvät kokemustani. Useimmat pitävät minua ystävällisenä sekopäänä.

Kuolemanrajakokemuksen jälkeen:

Oliko kokemusta vaikea ilmaista sanoin? Kyllä

Kuinka tarkasti muistat kokemuksesi verrattuna muihin tuon ajan tapahtumiin? Muistan sen tarkemmin kuin muut tuon ajanjakson tapahtumat elämässäni. Pystyn kertomaan suunnilleen mitä elämässäni oli tuolloin tekeillä, mutta en pysty kertomaan mitä söin illalliseksi kokemustani edeltäneenä päivänä... Muistan kokemukseni äärimmäisen elävästi verrattuna “normaaleihin” muistoihini tuolta ajalta

Onko sinulla mitään psyykkisiä tai epätavallisia kykyjä tai muita erityislahjoja, joita sinulla ei ollut ennen kokemustasi? Kyllä. Joskus tiedän mitä on parempi välttää. Uneni myös toisinaan toteutuvat edelleen, mutta niin kävi joskus myös ennen kokemustani. Olen monesti tiennyt, kun joku perheeni jäsen on ollut jonkinlaisessa pulassa kaukana itsestäni. Myös siskoilleni on tapahtunut samoin. Nyt se on tapahtuessaan kuitenkin voimakkaampi.

Onko jokin kohta kokemuksestasi sinulle erityisen tärkeä? Se kun sain tietää kelpaavani täysin. Kun sain tietää, että olen juuri sellainen kuin minun pitääkin olla, tehdäkseni täällä sen mitä minun pitää tehdä ja, että minua rakastetaan sellaisena kuin olen.

Oletko koskaan kertonut kokemuksestasi kenellekään? Kyllä. Kerroin siitä melkein heti muutamalle ystävälleni... He pitivät minua hulluna. Vaikenin kokemuksestani vuosiksi.

Tiesitkö kuolemanrajakokemuksista (NDE) ennen kokemustasi? En osaa sanoa. Luin lapsena paljon, mutta en usko kuulleeni kuolemanrajakokemuksista ennen kumppanini kuolemaa.

Kuinka todellisena pidit kokemustasi sitä seuranneiden päivien ja viikkojen aikana? Kokemus oli ehdottomasti todellinen. Koska se oli TODELLINEN. Se oli todellisempi kuin se, että näppäilen tähän nyt tätä tekstiä.

Kuinka todellisena pidät kokemustasi nyt? Kokemus oli ehdottomasti todellinen. Aika ei haalista todellisuutta... kumppanini rakasti minua. Minä kuolin ja minut lähetettiin takaisin. Minulla alkaa olla nälkä. Nämä ovat kaikki toteamuksia asioista, joiden tiedän olevan tosia.

Onko mikään koskaan elämäsi aikana toistanut mitään kohtaa kokemuksestasi? En osaa sanoa. Olen kokenut asioita, jotka ovat olleet “erittäin epätavallisia”, joiden tiedän olevan seurausta siitä, että Taivaallinen kosketti minua täällä. Nämä kokemukset ovat olleet poikkeuksellisia ja eläviä. Ne eivät ole SAMA kuin mitä koin siellä, mutta noina hetkinä “siellä” kurotti “tänne” ja otti minut mukaan.

Haluaisitko vielä sanoa jotain koskien kokemustasi? Kehoina me pelkäämme tuskaa enemmän kuin mitään. Aiheuta elämälläsi vähemmän tuskaa. Kuolema on siirtymä, ei loppu. Mikäli sinä vielä hengität, sinua tarvitaan vielä täällä.

Olisimmeko vielä voineet kysyä jotain sellaista mikä olisi helpottanut sinua kertomaan kokemuksesi? Kysykää fyysisistä seurauksista. Olen erittäin valoherkkä ja käytän aurinkolaseja ulkona ollessani jopa pilvisinä päivinä. En pysty syömään tiettyjä ruokia. Ehkä se on seurausta iästä, mutta kohdallani kyse on jostain muusta. Heti kokemukseni jälkeen en syönyt lihaa kahteen vuoteen. En tuntenut siihen lainkaan vetoa. Ja ehkä persoonallisuuden muutoksista voisi kysyä yksityiskohtaisemmin. Lopetin kiroilemisen täysin. En tuomitse muiden toimia yhtä nopeasti. En kestä muiden emotionaalista kärsimystä. En katso uutisia. Jotkut asiat, jotka muiden mielestä ovat hauskoja sattuvat sydämeeni. En enää juurikaan katso televisiota. En voi sietää sitä kun en kykene auttamaan pulassa olevaa tai tekemään mitään jonkin asian suhteen... Arkeeni kuuluvien ihmisten kohdalla en muuta teekään.