Georgen KRK

Kokemuksen Kuvaus

On kulunut 9kk KRK:stani ja vaikka en vellokaan siinä… se ei ole koskaan poistunut mieleni “näkökentästä”. En mielestäni kokenut “normaalia” KRK:ta… kellon kilkatuksineen tai vihellyksineen. Ja luettuani joitakin kaunistelemattomia KRK-kokemuksia netistä, olen iloinen, etten kokenutkaan. Mutta, tästä se lähtee...

KRK:ni tapahtui pallolaajennusleikkauksen yhteydessä. Sain kolmannen sydänkohtaukseni 14/4/98… hätäpallolaajennus pelasti tuolloin henkeni, mutta se ei riittäisi pitkälle ilman uutta leikkausta. Seuraava toimenpide tapahtui viikkojen päästä, toukokuussa. Kaksi ensimmäistä putkea menivät nätisti sydänvaltimoihini ja muistan lääkärin vitsailleen vaimolleni, että voisin palata töihin seuraavana maanantaina. Kun minut vietiin takaisin huoneeseeni, jokin meni pahasti mieleen ja sain uuden sydänkohtauksen… minut kiidätettiin uuteen sydänleikkaukseen.

Olin “veitsen alla” ajan, joka tuntui tunneilta. Lääkityksestä huolimatta minulla oli kovia kipuja… kuoleminen ei kuitenkaan juolahtanut mieleeni. Luotin täysin lääkärini taitoihin ja omaan tuhoutumattomuuteeni. Tämän leikkauksen loppuvaiheilla… täysin tyhjästä tunsin sähköisen “poksahduksen” värähtelevän kehoni läpi, lähtien todennäköisesti sydämestäni. Olin lamaantunut… en voinut liikkua, hengittää tai edes kääntää katsettani eri suuntaan tai tarkentaa sitä tiettyyn kohteeseen.

Muistan paniikin, kun tajusin, etten voi hengittää. Tiesin, että minun piti, ja halusinkin, mutta en pystynyt… eikä minuun sattunut enää. Koska en voinut liikuttaa silmiäni näin vain välähdyksiä lääkintähenkilökunnasta, joka yritti pelastaa henkeni. Näin lääkärini nyrkin nousevan ja laskevan hänen hakatessa rintaani, kuulin onton “tömähdyksen” jokaisesta iskusta… mutten tuntenut mitään. En tuntenut missään vaiheessa olevani kehoni ulkopuolella, mutta en varsinaisesti ollut sen “sisäpuolellakaan”.

Jossain vaiheessa näiden sekuntien ajan, jotka tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) kestävän ikuisuuden… se tapahtui. Olin kuolemassa. Näköni sumeni yhdessä tietoisuuteni kanssa ympäristöni tapahtumista. Muistan alkukantaisen pelon perheeni vuoksi ja suunnattoman surun siitä, etten näkisi ikinä enää vaimoani tai tyttäriäni, kunnes kaikki pimeni. En halunnut kuolla, en tahtonut jättää heitä!

Seuraavaksi muistan kouristelun pöydällä… haukoin ja kynsin saadakseni henkeä. Minuun koski taas… hirveästi ja jokaiseen kehoni kohtaan. En pysty sanomaan kuinka tai miksi, mutta taistellessani elämästä en päässyt eroon siitä ajatuksesta, että minut oli “työnnetty” takaisin kehooni “jostain muualta”. En muista mitään tuosta “jossain” viettämästäni ajasta… vain sen, etten kuluttanut sitä kuoressa (keho), jonka olin aina tuntenut itsekseni. Muistan ajatelleeni, että syntyminen varmaan tuntuu tälle.

Näytän parantuneet hyvin sydänongelmistani. Sydämeni kokema rasitus huhti-toukokuussa pakotti minut eläkkeelle 42. vuoden iässä. Lääkäri käski minua välttämään stressiä, sekä fyysistä että mentaalista, jos haluan elää… pannen minut tehokkaasti pois organisointiin keskittyneeltä viraltani. Olen nyt täyspäiväinen isä tyttärilleni ja toivon mukaan parempi puoliso vaimolleni. Niin kauan kuin muistan lääkkeeni ja huolehdin itsestäni, minun pitäisi pysyä kunnossa.

En pelkää kuolemaa… tiedän, ettei se satu, ja kun aika on oikea voimme tuntea jopa vapautumisen kaltaisen tunteen. Minulla ei ole kerrottavana mitään eriskummallisia näköhavaintoja, enkä ole yhtään sen pyhempi kuin ennen KRK:tani. Joskus uppoudun liikaa “maailmaan” ja tunnen, miten alan lipsua takaisin entiseen “A-tyypin” toimintamalliini. Mutta palaan siitä aina takaisin mukani tietoisuus siitä kaikesta, mitä koin sairaalahuoneessani pahimman mentyä ohitse… on vaikeaa kuvailla tuntemusta siitä, kun tietää keitä me olemme, miksi olemme täällä, mistä tulemme ja minne olemme menossa.

John Lennon oli oikeassa laulaessaan “All you need is love” (tarvitset vain rakkautta).