Lääkäri George Rodonaia

Kokemuksen Kuvaus

Lääketieteen tohtori George Rodonaialla on tutkinnot neuropatologiasta sekä uskontojen psykologiasta. Hän piti hiljattain pääpuheenvuoron YK:lle aiheesta “Globaalin Henkisyyden Herääminen”.  Ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin Neuvostoliitosta vuonna 1989, hän työskenteli tutkivana psykiatrina Moskovan yliopistossa.

Tohtori Rodonaia koki pisimmän “kliinisen kuoleman kokemuksen”, josta on koskaan raportoitu. Tultuaan julistetuksi kuolleeksi heti auton törmättyä häneen liikenneonnettomuudessa vuonna 1976, hänet jätettiin ruumishuoneelle kolmeksi vuorokaudeksi. Hän ei “herännyt kuolleista” ennen kuin lääkäri aloitti ensimmäistä ruumiinavausviillon vetämistä hänen vatsaansa.

Yksi merkittävistä Rodonaian kuolemanrajakokemuksen piirteistä – ja tämä on tyypillistä monille – on se, että hän muuttui radikaalisti kokemuksen myötä. Ennen kuolemanrajakokemustaan hän työskenteli neuropatologina. Hän oli myös vannoutunut ateisti. Vuosi kokemuksensa jälkeen, hän uppoutui tutkimaan uskontojen psykologiaa. Hänestä tuli Itäisen Orttodoksikirkon pappi. Tänään hän työskentelee Uuden Medotistikirkon pastorina Texasin Nederlandissä.

“Ensimmänen asia, jonka muistan kuolemanrajakokemuksesta, on se hetki, kun tajuan olevani totaalisen pimeyden ulottuvuudessa. Minulla ei ollut fyysisiä kipuja; olin silti jotenkin tietoinen olemassaolostani Georgena, ja kaikki ympärilläni oli pimeää, totaalista ja täyttä pimeyttä – suurinta pimeyttä ikinä, pimeämpää kuin mikään pimeys, mustempaa kuin mikään mustuus. Tämä kaikki ympäröi minua ja painautui päälleni. Olin kauhuissani! En ollut varautunut mihinkään tällaiseen. Olin järkyttynyt, että olin yhä olemassa, mutta en tiennyt yhtään missä olin. Yksi ajatus pyöri mielessäni; 'Kuinka voi olla minä, kun minä en ole minä?' Tämä vaivasi minua.

Hitaasti saan itseni kasaan ja alan miettiä mitä on tapahtunut, mitä parhaillaan tapahtuu. Mutta mitään rentouttavaa tai helpottavaa ei tule mieleen. Miksi olen tässä pimeydessä? Mitä minun pitää tehdä? Sitten muistin Descartesin kuuluisan lausahduksen; 'Ajattelen, siis olen'. Ja tuo heitti taakan pois harteiltani, koska silloin tiesin varmaksi olevan yhä elossa, vaikka olinkin selkeästi hyvin erilaisessa ulottuvuudessa. Sitten ajattelin, 'Jos olen, miksen olisi positiivinen?' Tuo ajatus pälkähti päähäni. Minä ole George ja olen pimeydessä, mutta minä tiedän, että minä olen minä. Olen mitä olen. Minun ei pidä olla negatiivinen.

Sen jälkeen mietin, 'Kunka voin määritellä mikä on positiivista pimeydessä?' No, positiivista on valo. Sitten yht'äkkiä, olin valossa; kirkkaassa, valkoisessa, hohtavassa ja vahvassa; erittäin kirkkaassa valossa. Se oli kuin kameran salamavalo, mutta ei läikehtivä – niin valoisa. Jatkuvaa valkeutta. Aluksi tuo kirkas valo sattui. En pystynyt katsomaan suoraan sitä kohti. Mutta, pikkuhiljaa, aloin tuntea oloni turvalliseksi ja lämpimäksi, ja kaikki tuntui yht'äkkiä olevan hyvin.

Seuraavaksi näin molekyylien lentelevät ympärilläni, atomeja, protoneja, neutroneita, lentävät joka puolella. Toisaalta se oli yhtä kaaosta, mutta samalla minua ilahdutti suuresti huomata, että tällä kaaoksella oli oma synmetriansa. Tuo synmentria oli kaunis, yhtenäinen ja kokonainen, ja sen tuoma ilo tulvi ylitseni. Näin universaalin elämän muodon ja luonto avautui eteeni. Tässä vaiheessa kaikki aikaisempi huoli kehostani haihtui pois, koska minulle oli selvää, etten tarvitsisi sitä enää – keho oli itse asiassa rajoittava tekijä.

 

Kaikki tässä kokemuksessa sulautui yhteen, joten minun on vaikeaa kuvailla seuraavia tapahtumia. Aika sellaisena kuin olin tietänyt sen, pysähtyi täysin; mennyt, nykyinen ja tuleva olivat jotenkin yhtyneet keskenään tässä elämän ajattomassa yhteydess.

Jossain vaiheessa kävin läpi ns. “elämän filmin prosessin”, jossa näin oman elämäni alusta loppuun yhdellä kertaa. Osallistuin elämän draamoihin, ihan kuin hologrammi elämästäni olisi pyörinyt edessäni – ilman käsitystä menneestä, nykyisestä tai tulevasta, ainoastaan tästä hetkestä ja elämästäni sellaisena kuin se oli ollut. Filmi ei mennyt niin, että aloitetaan syntymästä ja jatketaan aina Moskovan yliopiston aikoihini. Se kaikki tapahtui kerralla. Siellä minä olin. Tämä oli minun elämäni. En tuntenut syyllisyyttä tai katumusta mistään teoistani, minulla ei ollut mitään mielipidettä omista epäonnistumisistani, vioistani tai saavutuksistani. Kaikki tuntui sille, että elämäni vain oli mitä se oli. Ja olin tyytyväinen siihen. Hyväksyin elämäni sellaisenaan kuin se oli.

Tänä aikana valo hehkui rauhan ja ilon tunnetta minua kohtaan. Se oli hyvin positiivinen. Olin iloinen saadessani olla valossa. Ymmärsin mitä valo tarkoitti. Opin kaikista fyysisen ihmiselämän rajoituksista, jotka eivät ole mitään verrattuna universaaliin todellisuuteen. Minulle näytettiin myös, että musta aukko on vain yksi osa tätä ikuisuutta, joka on valo. Opin näkemään tuon todellisuuden kaikkialla. Ei ole olemassa vain maallista elämää, vaan loputon elämä. Kaikki ei ole ainoastaan yhteydessä kaikkeen, kaikki on lisäksi yhtä. Tunsin kokonaisuutta valon kanssa aistien, että kaikki on hyvin sekä minussa että universumissa.

Siellä minä siis olin, kaikkien näiden ihanien asioiden ja mahtavien kokemusten täyttämänä, kun joku alkoi viiltää vatsaani. Voitteko kuvitella? Mitä seuraavaksi tapahtui oli, että minut vietiin ruumishuoneelle. Minut oli julistettu kuolleeksi ja jätetty sinne kolmeksi vuorokaudeksi. Kuolinsyytutkimus aloitettiin kohdallani, ja he lähettivät jonkun tekemään ruumiinavauksen minulle. Ryhtyessään viiltämään vatsaani, minusta tuntui kuin jokin valtava voima olisi ottanut kiinni kaulastani ja työntänyt minut alas. Ja se oli niin voimakas, että avasin silmäsi ja minuun sattui vietävästi. Kehoni oli kylmä ja aloin täristä. Ruumiinavaus lopetettiin välittömästi ja minut toimitettiin sairaalaan, jossa vietin yhdeksän kuukautta, suurimman osan ajasta hengityskoneessa.

Hiljalleen aloin tervehtyä. Mutta, en koskaan ollut enää entinen itseni, koska se mitä tahdoin tehdä lopun elämäni, oli opiskella viisautta. Tämä uusi innostus johdatti minut Georgian yliopistoon, jossa suoritin toisen tohtorin tutkintoni uskontojen psykologiasta. Sitten minusta tuli Itäisen Orttodoksikirkon pappi. Lopulta, vuonna 1989, tulimme Amerikkaan ja nyt työskentelen Ensimmäisen Yhdstyneen Medotistikirkon pastorina Texasin Nederlandissä.

 

Jokainen, joka on saanut moisen kokemuksen Jumalasta ja tuntenut niin perinpohjaista yhteyttä todellisuuteen, tietää, että elämässä on tasan yksi todellinen tehtävä, ja tuo tehtävä on rakkaus; rakastaa luontoa, rakastaa ihmisiä, rakastaa eläimiä, rakastaa luotua itseään ihan sen itsensä takia. Palvella Jumalan luomaa lämpimällä ja runsaalla rakkauden kädellä, joka on antelias ja myötätuntoinen – se on todellinen olemassaolon tarkoitus.

 

Monet ihmiset kääntyvät heidän puoleensa, joilla on ollut kuolemanrajakokemus, koska he aistivat, että meillä on vastauksia. Mutta tiedän, ettei tämä ole totta, ei ainakaan kokonaan. Kukaan meistä ei voi käsittää elämän suuria totuuksia, ennen kuin viimein kuolemassamme yhdymme ikuisuuteen. Sillä aikaa vastausten etsiminen kuolemanrajakokemusten ja kuolemattomuuden syviin kysymyksiimme on luontaista.