Jennifer KRK

Kuvaus kokemuksesta:

On hyvä että ihmiset kertovat kokemuksistaan. Olen vasta äskettäin oivaltanut kokemukseni yksityiskohtien syvällisen merkityksen.

Rakensimme omaa taloa ja urakka oli suurinpiirtein puolivälissä elokuussa 1978. Äiti oli metsässä keräämässä polttopuita uuteen puukasaansa ja minä leikin talossa naapurinkaverini kanssa. Muurarin piti tulla käymään ja katsomaan paikkaa johon savupiippu rakennettaisiin. Hän aloittaisi työn piakkoin. Tila johon piippu tulisi, läpäisi talon joka kerroksen. Joka kerroksessa oleva tulevan savupiipun aukko peitettiin painavilla levyillä ettei kukaan putoaisi vahingossa aukoista läpi. En tietänyt että levyt oli poistettu muuraria varten. Kellarin lattia oli myös tampattu kovaksi tulevaa sementinvalua varten.

Olin toisessa kerroksessa ja aioin pelästyttää portaita nousevaa kaveriani huutamalla hänelle aukosta "Böö!" Putosin aukon läpi ja muistan kuinka samalla nautin lentämisen tunteesta mutta pelästyin nopeasti kohti lähenevää pohjaa. Kiljahdin sillä hetkellä ja äiti kuuli sen metsään asti. Iskeydyin maahan selkä edellä niin että niskani osui kovaan maaperään ensimmäiseksi.

Ensimmäinen asia jonka muistan putoamisen jälkeen oli täydellinen pimeys. Minua paleli ja pelotti todella paljon. Pimeydestä kimmelsi kuitenkin pienen pieni kirkas valo, kuin valopiste. Aloin liikkua valoa kohti ja tunsin liikkeen aiheuttaman ilmavirran kuin tuulena. Valon kasvaessa huomasin etenemiseni tapahtuvan pienessä tunnelissa jonka seinämät näyttivät samanlaisilta kuin maassa. Kun olin lopulta saapunut valon lähelle, vauhtini hidastui. Valosta säteili ihmeellistä lämpöä, aivan erilaista kuin olin koskaan aiemmin tuntenut. Liikkeeni pysähtyi ja jäin kellumaan valon suulle. Eteeni ilmestyi ihmisen kaltainen hahmo. Koska valo hänen taustallaan oli niin kirkas, en voinut erottaa hänen kasvojaan.

Hän ojensi kätensä kuin ottaakseen minut vastaan ja enemmän kuin mitään, halusin päästä sisään tuohon valoon. Olin hyväksytty ja rakastettu niin ettei sellaista ollut olemassa maan päällä. Olin enää ehkä vain puolen metrin päässä hänen sylistään kun kuulin äitini huutavan parkaisten nimeäni. Se oli ainut ääni jonka kuulin koko tuonpuoleisen matkani aikana. Pelästyin ja toivoin ettei tämä taivaallinen olento olisi kuullut äitini huutavan minua. Koska äiti aikoi estää minua pääsemästä tähän valoon, suutuin hänelle. Olin äidilleni vihaisempi kuin koskaan aiemmin. Hahmo risti kätensä, sitten kurotti käsivartensa eteenpäin ja alkoi työntää minua rauhallisesti kauemmas sinnepäin mistä olin tullut, takaisin pimeyteen ja kylmyyteen.

En ole koskaan halunnut mitään enempää kuin silloin - pääsyä valoon. Tiedän sen etten koskaan tule kokemaan mitään niin ihanaa ennen kuin aikani on täysi. Tehtäväni täällä on vielä kesken mutten voi olla odottamatta sitä päivää jolloin se lopulta tapahtuu. Leijuin tunnelissa valosta yhä kauemmas pitkien hiusteni hulmutessa vapaana. Olin pettymyksestä suunniltani ja kun tulin tajuihini, jouduin paniikkiin. Kun heräsin, makasin selälläni ja peukalo oli suussani. En ole koskaan sen jälkeen nähnyt äidin itkevän niin kuin hän silloin peloissaan itki. Ambulanssin oli ajettava 40km matka ja se saapui sireenit soiden. Tunsin poltteen keuhkoissani ja ensihoitajilla oli vaikeuksia hengitykseni kanssa. Selkääni sattui kun minua siirrettiin ambulanssiin. Minut vietiin sairaalaan testeihin, röntgeniin ja lopulta yhdeksi yöksi lasten teho-osastolle.

En muista miettineeni tunnelikokemustani kuin vasta 14 vuotiaana jolloin kuulin ensimmäistä kertaa samanlaisesta tapahtumasta. Silloin käsitin mistä oli ollut kyse. Voin edelleen palauttaa tunnelin ja valon mieleeni yhtä selkeinä kuin jos olisin kokenut ne viime yönä. Tiedän ettei se ollut unta koska unet haalistuvat nopeasti ja tulevat epäselviksi tuntien kuluessa. On lääkäreitä joiden mielestä kuolemanrajakokemukset johtuvat lääkeaineiden vaikutuksista. Heille haluan sanoa tämän. Olin terve, aktiivinen 8 vuotias lapsi ja olin ollut sairaalassa viimeksi silloin kun synnyin. Pääsin sairaalasta pois seuraavana päivänä. Vanhempani olivat odottaneet että parhaimmassakin tapauksessa jäisin halvaantuneeksi ja kärsisin pahasta aivovammasta päähän ja niskaan kohdistuneen iskun seurauksena. En saanut putoamisesta edes mustelmaa, jatkoin vahingoittumattomana elämääni ja valmistuin myöhemmin korkeakoulusta ilman sivuvaikutuksia joita putoaminen olisi voinut aiheuttaa. Rajakokemukset tulisi mielestäni yleisesti hyväksyä yhteiskunnassamme. Se olisi hyvin tärkeää. Sitä odottaessa me jotka valittiin tähän tehtävään, elämme rakastaen ja arvostaen sitä aikaa mikä meillä maan päällä on.