Jerry B KRK

Kuvaus kokemuksesta:

1991

Tunnen Jumalan haluavan kokemukseni jaettavan. Kokemus on yhä selkeästi muistissani, kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Siitä kirjoittaminen saa minut itkemään. Se on syvällisin tunnekokemus jonka olen koskaan kokenut elämäni aikana. Haluaisin ensin kertoa kuka olen.

Olen valkoihoinen 57 vuotias mies. Asun USAssa, Georgiassa. Olen naimisissa, vaimoni on Ann. Meillä on viisi lasta ja kymmenen lastenlasta. Heistä kaksi on raskaana tätä kirjoitettaessa. Olen eläkkeellä vaikken haluaisi. Jo ennen vuotta 1991, tunsin ettei kaikki ole kunnossa. Nukuin huonosti ja olin jatkuvasti väsynyt. Käsivarteni oli kipeä ja se tuntui puutuneelta. Hengitykseni oli pinnallista.

Ajattelin oireiden johtuvan iästäni ja siitä että tupakoin. Vaimoni oli ajanut koulubussia 28 vuotta. Kun tämä tapahtui, hän oli bussin ratissa. Olin kotimme takapihalla. Auto ja vastamaalattu asuntovaunumme olivat valmiina koska meidän piti lähteä mökille Alabamaan. Asettelin häikäisysuojia ja vatsa alkoi krampata. Tuli hiki ja samalla tunsin kovaa rintakipua. Kipu säteili käsivarteen. Kuten tupakoijat yleensä, ajattelin istua alas ja polttaa savukkeen. Se ehkä auttaisi. Kuinka väärässä olinkaan. Suunnilleen silloin, vaimo parkkeerasi bussin ja käveli luokseni. Hän kysyi että mikä hätänä koska olin kalpea. En halunnut huolestuttaa häntä joten sanoin että kyllä tämä tästä. Hän kysyi että pitäisikö soittaa hätänumeroon, 911, tai pitäisikö hänen viedä minut sairaalaan. Hän avasi talomme takaoven ja seurasin häntä. Pääsin ovesta sisään ja silloin hengitykseni salpautui. Putosin polvilleni, sitten kaaduin selälleni. Se tuntui siltä kuin norsulauma olisi seisonut rinnan päällä. Tiesin olevani pulassa. Ann soitti hätänumeroon. Sanoin että taitaa olla sydänkohtaus. Ann kertoi heille saman ja pyysi heitä kiirehtimään.

Pyysin vaimoa soittamaan hyvälle ystävälleni Gradylle jolla tiesin olevan nitroja. Grady saapui paikalle ennen ensihoitajia. Laitoin kaksi nitrotablettia kielen alle mutta ne eivät auttaneet. Kun ensihoitajat saapuivat, kerroin heille etten pysty hengittämään ja rintakivun olevan sietämätön. He leikkasivat paidan auki ja kytkivät minut monitoriin. Ensihoitajat viestivät keskenään massiivisesta sydänkohtauksesta sekä veritulpasta. Sillä hetkellä näin vaimoni romahtavan täysin. Minulle tuli outo tuntemus. Katsoin Gradya ja ensihoitajia. Sanoin kuolevani. Pyysin Gradya kertomaan lapsillemme että he pitäisivät huolta vaimostani ja että rakastan heitä kaikkia. Samoin kun huonossa asennossa nukkuessa jäsen on herätessä puutunut ja tunnoton, se tapahtui nyt koko ruumiilleni. Kaikki muuttui harmaaksi.

Tunsin syvää rauhaa. Minuutin aikana kaikki pimeni. Sitten tajusin leijuvani yläpuolella ja näin sieltä kuinka ensihoitajat työskentelivät. He pistivät injektioita käteeni ja sydämeeni. He yrittivät käynnistää pysähtyneen sydämeni defibrillaatorilla. Kahden yrityksen jälkeen näin kuinka sieluni poistui leijuen pois ruumiistani. Leijuin ylemmäs. Asun kaksikerroksisessa talossa. Yhtäkkiä talon katto poistui. Näin jokaisen joka oli talossa, näin samalla myös jokaisen joka oli ulkona. Kun Grady näki minun kuolleen, hän otti tukea autostani ja oksensi. Näin senkin selvästi. Annin ystävät olivat saapuneet paikalle ja heidän piti kannatella häntä.

Ensihoitajat työskentelivät yhä elottoman ruumiini kanssa ja he olivat kutsuneet paikalle toisen yksikön. He juoksivat paikalle sydäniskurinsa kanssa joka oli valmiiksi ladattu ja siten heti käyttövalmis. En tuntenut minkäänlaista kuolemanpelkoa tapahtumien keskellä. Yhtäkkiä olin tunnelissa. Tunneli oli hyvin kapea. Sen toisessa päässä loisti kaunein valo koskaan. Liikuin pää edellä valtavalla vauhdilla kohti valoa. Valo läheni. Vaikka valo oli häikäisevän kirkas, sitä ei sattunut katsoa. Putkahdin valoon tunnelin lopussa. Se tuntui samalta kuin olisi hypännyt uima-altaaseen. Olin kokonaan valossa. Kuului ääni joka kertoi kaiken olevan hyvin. Kaikki järjestyisi. En ollut koskaan tuntenut sellaista rauhaa. Kivut olivat poistuneet. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä rakkautta. Tiesin sen jollainlailla että se oli Jumala. Hän sanoi että minun pitää palata takaisin. Siksi koska vaimoni ei pystyisi käsittelemään kuolemaani.

Jumala sanoi; Katso alas ja voit nähdä hänet. Katsoin ja näin kaiken mitä talossamme tapahtui. Ann oli sekoamassa. Rakastin häntä mutten siitä huolimatta halunnut palata. Halusin vain jäädä rauhaan ja rakkauteen. Jumala sanoi; Tule ja näytän sinulle Taivaan mutta sen jälkeen palaat takaisin koska tehtäväsi maan päällä on kesken. Se mitä Jumala silloin näytti menee kaiken käsityskyvyn tuolle puolen. Siellä oli kaunein portti mitä kuvitella saattaa. Portilla olivat edesmenneet vanhempani sekä kauan sitten kuollut isovanhempani. Portilla oli myös henkilö jota en tuntenut mutta hänkin rakasti minua. He kertoivat kaiken olevan hyvin ja odottavansa minua. Siirryimme tilaan joka jatkui ikuisesti. Oli mahdollista olla jossain tilassa ja siirtyä toiseen silmänräpäyksessä. Niin paljon nähtävää. Joet ja virrat olivat puhtaita. Niiden vesi oli kristallinkirkasta. Taivas oli kauniin sininen ja nurmien ruoho syvänvihreää. Nurmella käveleminen ei jättänyt jalanjälkiä. Musiikki oli kauneinta mitä olin koskaan kuullut. Kukat kauneimpia mitä olin nähnyt. Kukaan ei ollut sairas, vaivainen eikä onneton. He kertoivat että olin kuollut 3-4 minuuttia. He kertoivat ettei Taivaassa ole aikaa. Tuntui siltä että olin siellä kolme tai neljä kuukautta. Sitten Jumala sanoi että on aika palata.

Vain hetkeksi. Kun tehtäväni olisi maan päällä suoritettu, voisin tulla takaisin. Olin jälleen tutussa tunnelissa. Kuljin samalla nopeudella takaisin maata kohti kuin kuljin aluksi valoa kohti. Seuraavaksi katsoin ensihoitajaa kasvoihin. Naapurissa asuu neljävuotias pojanpoika joka oli tullut paikalle. Tilanteen aikana hän oli mennyt sisälle piiloon. Katsoin ensihoitajaa ja sanoin; Taisin kuolla, eikö niin. Hän vastasi; Taistele, yritämme pitää sinut täällä. En edelleenkään tuntenut kuolemanpelkoa. Olin saanut 23 injektiota ja sydämeni oli käynnistetty uudelleen 3 kertaa. Alkoi matka sairaalaan.

Yksi ensihoitajista sanoi veljelleni ettei kannata kiiruhtaa sairaalaan koska en selviäisi. Minut kuljetettiin sairaalaan Georgiaan ja kun saavuimme, olin tuskin hengissä. Ensimmäinen henkilö jonka sairaalassa näin, oli sairaanhoitaja jonka tunsin. Hän oli vanha ystäväni. Hän kertoi saaneensa etukäteen tiedon tulevasta kriisipotilaasta ja olleensa järkyttynyt että se olin minä. Tilanteeni oli vakava joten minua kiellettiin puhumasta. Halusin puhua vaimolle ja lapsille ennenkuin kuolen. Lääkäri lupasi tehdä kaikkensa sen eteen. Ann kertoi myöhemmin lääkärin sanoneen että kaikki oli tehty eikä enää ollut muuta mahdollisuutta kuin injektio verihyytymien varalta jonka hinta oli 3900 dollaria. Olin aina ollut tarkka rahasta ja Ann kielsi lääkäriä kertomasta minulle injektion hintaa koska se olisi todennäköisesti pahentanut vaimoni mielestä vakavaa tilannettani edelleen. Sain injektion ja sen jälkeen minut siirrettiin sydäntautien teho-osastolle. Vaimo ja lapset saivat käydä katsomassa minua teho-osastolla milloin tahansa koska minun ei uskottu selviävän.

Seitsemäntenä päivänä lääkäri kertoi että sydän pitää katetroida jotta nähtäisiin kuinka pahasti se oli vaurioitunut. Seuraavana päivänä hyytymiä yritettiin saada liuotettua. Operaatioiden jälkeen sain kuulla että sydämen vasemman lohkon alapuolen kapasiteetti oli laskenut 25-33% ja palasin takaisin teho-osastolle. Teho-osastolla oli mitä ihanin sairaanhoitaja. Hän oli kuitenkin surullinen ja aina kun hän kävi luonani, hänen silmänsä kostuivat kyynelistä. Sairaanhoitaja kertoi tietävänsä minun sanoneen ensihoitajalle jotain elämää suurempaa. Hän kertoi että hänen 8-vuotias poika oli kuollut aivosyöpään 3 kuukautta sitten. Hän halusi varovaisesti kuulla minulta mihin hänen lapsensa oli mahdollisesti mennyt kuolemansa jälkeen. Hän purskahti itkuun. Se särki sydämeni ja aloin itsekin itkeä. Kerroin hänelle kaiken emmekä molemmat voineet muuta kuin itkeä. Kokemani lohdutti häntä ja hänen oli helpompaa hyväksyä tapahtunut. Hän halasi minua ja kiitti. Hän sanoi ettei koskaan tule unohtamaan minua. Uskon että Jumala lähetti hänet luokseni huolehtimaan minusta. Hän oli minulle kuin oma äiti. Palasin kotiin ja toipuminen oli hidasta.

Kerroin kokemastani vain harvoille. Minua hämmensi se mikä oli elämäntehtäväni ihmisenä. Jaoin rajakokemukseni lääkäreille joiden potilailla ei enää ollut toivoa. Jälkikäteen sain kuulla että potilaiden kuolemanpelko oli vähentynyt. Sain myös jakaa kokemukseni Emily-siskoni kanssa ennenkuin hän kuoli syöpään. Hän oli kuollessaan 57 vuotias ja siirtyi pois vuonna 2000. Asenteeni elämään muuttui täysin. Elän vain päivän kerrallaan. Kuin jokainen uusi päivä olisi viimeinen. Itsekeskeisyyteni on vähentynyt ja olen suuntautunut enemmän toisten auttamiseen. Toivon tämän auttavan lukijaa kuolemanpelon voittamisessa. Kiitän kaikkia. Tämä tapahtui.

Jerry

28.6.2001