Joanna KRK

Kuvaus kokemuksesta:

Olen 46 vuotias nainen. Elän yksin, koiran ja kissan kanssa. Joudun olemaan pääsääntöisesti kotona koska olen hyvin sairas. Kärsin kroonisista kivuista ja siten päiväni ovat joko hieman parempia tai todella vaikeita. Yritän silti elää jokaisen päivän niin hyvin kuin pystyn. Saan kotiapua kahdesti viikossa. Hoitajani on nuori tyttö joka ei vielä huomaa kaikkea mutta hän yrittää ja kehittyy työssään koko ajan. Oma tyttäreni täyttää 24 tässä kuussa. Hän jätti väkivaltaisen miehensä pari kuukautta sitten. Tyttären elämä menee nyt parempaan suuntaan. Ainoa syy miksi elän, on hän. Suunnittelin itsemurhaa jo kauan sitten. Kun tytär pääsisi omilleen eikä enää tarvitsisi minua, tappaisin itseni. Haluan kertoa jotain. Toivon että siitä on apua jollekin.

Sain selkävamman pelatessani softballia vuonna 1981. Oireet pahenivat vuosien aikana. Koska oli vaikeaa edes seistä, jouduin sairaalaan 1985. Lääkärit kertoivat että menettäisin todennäköisesti kyvyn kävellä. Menetin monia työmahdollisuuksia ja minusta tuli lopulta työkyvytön. Olin eronnut miehestäni ja minulla oli tytär kasvatettavana. Oireita tuli lisää ja 1987 laihduin kolmessa kuukaudessa 20kg. Minua tutkittiin pitkään ja sain diagnoosin 1990 alussa. Mitään ei ollut tehtävissä. Tämä kaikki johti syvään depressioon ja halusin luopua elämästäni oman käden kautta. Olin vielä suhteellisen nuori. En enää voinut elää normaalia elämää ja samalla poistui mahdollisuus uuteen parisuhteeseen jota olin kaivannut. Kun tyttäreni muuttaisi pois, jäisin yksin. Ei ollut ketään joka olisi oikeasti ymmärtänyt kuinka ongelmani kasautuivat. 1992 sain sydänkohtauksen ja minut kuljetettiin ambulanssilla päivystykseen. Olin vasta 37 vuotias joten hoitohenkilökunta reagoi asiaan yllättyneesti. Päivystyksessä aloin itkemään koska kuoleminen alkoi pelottamaan minua.

Jouduin teho-osastolle. Sukulaiset kävivät katsomassa minua silloin tällöin. Eräänä päivänä huoneeseen tulivat tyttäreni ja ex-aviomieheni. Entinen mieheni kertoi ettei minun tarvinnut olla huolissaan koska hän pitäisi vaimonsa kanssa huolta tyttärestäni jota rakastivat. Potilasvuoteeni sijaitsi siten että kasvoni osoittivat huoneen ovea kohti. Mieheni puhuessa, oveen alkoi muodostua kuin valkoinen harso. Se ilmaantui ovessa alhaalta ylöspäin. Kohta koko huone oli kauttaaltaan valkoinen. En ollut koko elämäni aikana nähnyt valkoista väriä niin puhtaana ja kauniina kuin sen silloin näin.

Tyttäreni kertoi myöhemmin seuraavaa; "Luulin äidin nukahtaneen. Hetken päästä kuulin sydänmonitorista pitkän tasaisen äänen. Näytössä näkyi tasainen viiva. Viisi hoitohenkilökuntaan kuulunutta saapui paikalle. Hoitoryhmän jäsenet kommunikoivat keskenään mitä tuli tehdä. He laittoivat väliverhon näköesteeksi. Lääkäri kiirehti jostain äidin luokse sähköisen sydäniskurin kanssa. Minua ja äidin ex-miestä pyydettiin poistumaan odotusaulaan. Meille kerrottaisiin myöhemmin mikä äidin tila on."

Tämän tapahtuessa, tunsin voivani paremmin kuin koskaan ennen. Vaivuin ihanaan rauhaan. Yhä syvemmälle onnellisuuteen. En olisi koskaan elämäni aikana pystynyt kuvittelemaan sellaista levollisuutta ja tyyneyden tilaa. Siellä ei ollut sairauksia, ei kärsimystä. Ei mitään joka olisi ollut pahaa tai negatiivista. Mitä enemmän kiinnitin huomion ympärilleni, sitä ihanammaksi kaikki yhä muuttui. Muistan huudahtaneeni; "aivan upeaa!" Katsoin eteenpäin ja uskomattoman kaunis valkeus avautui. Eteen ja sivuille samanaikaisesti. Se jatkui silmän kantamattomiin. Valkeuden alapuolelta alkoi siintämään hento sinisenharmaa kajo. Ajelehdin sinnepäin ja aloin nähdä että se koostui lukuisten yhdessä olevien ihmisten silueteista. Ihmisistä, isoista, pienistä, nuorista, vanhoista. Kukaan ei kuulunut mihinkään ihmisrotuun, valkoisiin tai mustiin. Heitä oli käsittämättömän paljon.

Heidän keskuudessaan vallitsi rakkaus ylitse kaiken. Ajelehdin lähemmäs koska halusin tietää mikä tämä ihmeellinen paikka oli.

Halusin kuulua tähän ihanuuteen. Saavuin heidän lähelleen ja samalla valkoinen sumuverho poistui jotta näkisin selvemmin. Sillä hetkellä minua lähestyttiin. Nainen tuli viereeni ja hän otti kädestäni kiinni.

Hän hyväksyi minut täysin sellaisena kuin olen. Hän rakasti minua.

Katsoin häntä ja minä rakastin häntä. Muistan kommunikoineeni naisen kanssa mutten sitä mistä. Muut pysyivät kauempana keskustellen keskenään.

Avasin silmäni. Pääni oli kallistunut alaspäin ja yritin nostaa sitä nähdäkseni missä olen. Katsoin oikealle ja siellä seisoi minulle tuntematon mies. Hän sanoi; "Hei, sinulla taitaa olla vähän epämukava asento, nostan päätäsi. Taisit saada meidät aikalailla huolestumaan." Mies oli lääkäri joka oli saanut sydämeni käyntiin. En saanut sanaa suustani koska tunsin äärimmäistä surua ja pettymystä. Suljin silmäni ja halusin tuntea sen mitä olin juuri kokenut. Halusin vain sitä mistä olin palannut. Vaikka suljin silmäni, en päässyt takaisin sinne. En ymmärtänyt mitään siitä mitä minulle oli tapahtunut. Yhtenä iltana katsoin TVtä. Henkilö kertoi ohjelmassa kokeneensa kuolemanrajakokemuksen. Kului jonkin aikaa ja sitten tajusin sen. Minä olin kokenut saman.

Kun olen kertonut tapahtuneesta jollekin, olen saanut epäuskoisia katseita ja epäilyjä siitä että olen kuvitellut kaiken. Kokemus on muuttanut omaa elämääni monin tavoin. Ajattelen ja tunnen syvemmin. Puhuin kahdelle eri henkilölle ennenkuin he kuolivat. Kerroin heille sen mitä olin itse kokenut ja toivottavasti autoin heitä ymmärtämään ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Eräästä nuorestä miehestä tuli ystäväni. Pystyimme keskustelemaan kuolemasta puolin ja toisin, hän oli menehtymässä Kystiseen Fibroosiin. Nuori mies kuoli muutama kuukausi sitten.

Elämäni on edelleen vaikeaa. Tilani heikentyy päivä päivältä. Tarvitsen avustajaa joka päivä. Syömisen jälkeen on oltava WCn vieressä koska ei kulu tuntiakaan ja kaikki tulee ulos. Mass Health-vakuutus auttaa vain osittain. Onneksi minulla on koira ja kissa joita voin rakastaa ja saada niiltä vastarakkautta.

Fyysiset kivut ovat kovat ja elän yksin tuskieni kanssa. On hetkiä jolloin huudan taivaaseen että mitä vielä vaaditaan.

Ennen rajakokemustani, olin äitini tukena sairaalassa. Aamuna jolloin hän kuoli syöpään, kuulin hänen vetävän keuhkot täyteen ilmaa. Äiti ei ollut avannut silmiään moneen viikkoon. Kun hän silloin hengitti sisään, hänen silmät avautuivat ammolleen. Hän kuoli. 1.12.1991.

Kuolemantajakokemukseni jälkeen ymmärsin mitä äiti silloin näki.

Olisin seonnut ilman tytärtäni. Hän on kaikkeni. Ajattelen kuolemaa mutten enää itsemurhaa. En pysty tappamaan kärpästäkään joka eksyy sisälle asuntooni. Laitan kaikki hyönteiset elävinä takaisin ulos.

Haluan varmistaa kaikin keinoin että pääsen takaisin sinne missä sain käydä. Miten tahansa elämä tästä vielä vaikeutuisikaan, aion vain odottaa. Kuolema ei ole elämän loppu. Kuolema on olemassaolon erilainen muoto. Kiitän kaikkia tämän sivuston ihmisiä tuesta ja siitä tunteesta etten ole yksin.