Karen S KRK

Kokemuksen Kulku:

Julkaistu alunperin osoitteessa www.near-death.com. Uudelleenjulkaistaan tässä Kevin Williamsin sekä kirjoittajan luvalla.

Minulla oli teini-ikäisenä useita yliluonnollisia kokemuksia. Usein ne tapahtuivat unissani. Vanhetessani ja elämäni muuttuessa kiireisemmäksi, nämä kokemukset vähenivät ja lähes katosivat, kunnes aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Pian hänen syntymänsä jälkeen, näin järkyttävän unen, jonka mukaan tulisin kuolemaan vakavassa auto-onnettomuudessa. Olin kuukausia kauhuissani sekä äärimmäisen varovainen ja varuillani tuon hirviöauton takia. Kun poikani oli seitsemän kuukautta vanha, onnistuin vakuuttamaan itseni siitä, että kyseessä oli ainoastaan uni... Mitään ei tulisi tapahtumaan. Olin juuri saanut uuden opetusviran ja minulla oli vauva, koti sekä aviomies hoidettavana... Olin antanut liikaa energiaa tälle asialle.

Sitten se tapahtui. Olin tuona päivänä lähtenyt koulusta heti päivän päätyttyä, koska halusin hakea poikani tämän isoäidin luota ja keretä takaisin kouluun katsomaan baseball-ottelua. Se oli täydellinen tapa viettää iltapäivä poikani kanssa. Poistuessani moottoritieltä tavanomaisella varovaisuudella, käännyin vasemmalle valoista, jotka olivat olleet vihreät jo jonkin aikaa. Ajattelin, että kävipä hyvä tuuri. Ja sitten silmänräpäyksessä, olin poissa.

Olin välittömästi kauneimmassa ja tyyneimmässä paikassa missä olin koskaan ollut. Isoisäni sekä eräs henkilö, jonka olin tuntenut aiemmassa elämässä sekä suojelija olivat valmiina auttamaan minua siirtymässäni. He kertoivat minulle onnettomuudestani ja näyttivät minulle onnettomuuspaikan. He sanoivat, että minun oli aika palata kotiin. Tuon paikan ylivoimainen rakkaus ja onnellisuus olivat äärimmäisen houkuttelevia. Tunsin kuinka hetki hetkeltä muutuin kevyemmäksi. Pelon ja paniikin puuskassa aloin itkemään. Ei, en voi olla kuollut. Mitä minun pojalleni tapahtuisi? Hän oli seitsemän kuukautta vanha! Hän ei koskaan muistaisi minua. Hänen isänsä ei edes osannut hoitaa häntä. En halunnut, että hänen isänsä vanhemmat kasvattaisivat hänet. Ei, ei, ei... Nyt ei ollut minun aikani lähteä. He olivat väärässä.

He rauhoittivat minut rakkauden syleilyssä näyttämällä minulle, että poikani ja koko perheeni pärjäisi hyvin kuolemani jälkeen. Äitini saisi tukea isoäidistäni. Se veisi aikaa, mutta hän kyllä paranisi. Yksin tuskissaan ja suruissaan oleva mieheni paranisi myös ja lopulta löytäisi taas rakkauden. Kuolema on yksi niistä asioista, joka meidän tulee Maan päällä ollessamme oppia, ja minun kuolemani oli tärkeä oppitunti niille, jotka olivat osa elämääni. Minulle näytettiin hautajaiseni sekä opetettiin kuinka olla rakkaimpieni lähellä ja kerrottiin, että kykenisin lopulta kommunikoimaan niiden kanssa, joiden henki oli avoin. Pystyin hyväksymään tämän. He pärjäisivät hyvin. Oloni oli koko ajan kevyempi.

Mutta odottakaa... minun poikani. En voinut jättää poikaani! Vauvat tarvitsevat äitejään. Minun tarvitsi olla hänen äitinsä. En pystynyt päästämään irti. Oppaani olivat valtavan kärsivällisiä - niin rakastavia. He selittivät, että kokemani tunteet olivat edelleen yhteys ihmispuoleeni. Tulisin tuntemaan itseni kevyeksi kuin ilma sekä silkkaa iloa ja äärimmäistä rakkautta, kunhan ihmismäisyyteni vain haihtuisi pois. Sanat eivät tee näille tunteille oikeutta. He näkivät vaivaa auttaakseen minua heittämään pois ihmispainoni. Tunteet olivat niin valtavia ja ne tuntuivat vetävän minua puoleensa voimakkaammin ja voimakkaammin. Yhteyteni poikaani oli kuitenkin todella vahva. Vaelsimme ympäri tätä kaunista paikkaa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Keskustelimme elämästäni, uskonnosta sekä sielun salaisuuksista, jotka meidän täytyy ihmisenä ollessamme unohtaa, koska muuten emme voisi koskaan kukoistaa Maan päällä. Koko tämän ajan olin syvän kunnioituksen vallassa. Osa asioista oli juuri kuten olin aina tuonpuoleisen toivonutkin olevan, ja osassa asioita taas olin ollut täysin väärässä ja muistan ajatelleeni, että “wau”. Missä muut rakkaani olivat? Milloin voisin nähdä muut kuolleet isovanhempani? Aikaa myöten - he olivat eri tasolla. Kun siirtymäni olisi loppuun saatettu, voisin valita mennä eri tasoille kun olin valmis.

Aina toisinaan ajatukset pojastani tekivät oloni taas raskaaksi. En kestänyt ajatusta, että hän kasvaisi ilman äitiä. Minulle kerrottiin, että muut olisivat äitinä minun sijastani. Ensin isovanhemmat, ja sitten he näyttivät minulle Jaken elämän. Hän oli niin kaunis poika, niin iloinen, mutta surun hitunen kuitenkin vaikutti lävistävän hänen sieluaan. Se - vaikeudessaan - oli hänen oppiaineensa. Hän tiesi tähän elämään tullessaan mitä hän tänne oli tulossa oppimaan. Näin oli tarkoitus tapahtua. Näin Jaken saavan uuden äidin 7- tai 8-vuotiaana. Tämä oli kaunis, hyväsydäminen nainen, joka oikeasti välitti Jakesta ja kohteli häntä hyvin. Mutta hän tulisi saamaan oman lapsen leskeksi jääneen mieheni kanssa, ja rakkaus, jota hän osoitti omalle lapselleen oli erilaista sekä eri arvoista kuin rakkaus, jota hän osoitti minun lapselleni - hänen poikapuolelleen. Tämä ei ollut se mitä minä olin pojalleni haaveillut. Mieheni puolesta olin iloinen - hän voi hyvin ja oli onnellinen. Poikani taas oli eri tarina.

Opin muitakin asioita kun minua ikikärsivällisesti autettiin siirtymään tuolle puolen. Minun täytyi päästää irti. Toisinaan olin hysteerinen ja toisinaan taas rauhallinen ja tyyni. Näin tyttölapsen, jonka oli tarkoitus syntyä Jaken sijasta, mutta suunnitelmat olivat muuttuneet ennen hedelmöitystä - oli tarpeen, että Jaken henki ottaisi hänen paikkansa. Oli monenlaisia mullistuksia, joissa Jakesta olisi apua (ja hänestä oikeasti oli). Hetkenä jona tunsin voimakkaimmin, että hyväksyisin oman kuolemani, koin uudestaan voimakasta surua ja tuskaa, kaipuuta poikaani kohtaan, kaipuuta elämääni kohtaan. En kyennyt päästämään irti ihmiselämästäni. Oppaani yrittivät parhaansa - he eivät koskaan antaneet periksi tai lannistuneet. Heistä huokuneen kärsivällisyyden ja rakkauden määrä on käsittämätön.

Lopulta, korkeampi henki rauhoitti minut ikään kuin käärimällä minut rakkauteen. Oppaitani neuvottiin päästämään minut takaisin. Nämä pyysivät, että saisivat vielä hieman lisää aikaa, mutta heille sanottiin, että henkeni ei pystyisi lepäämään. Olisi parasta antaa minun palata, jotta henkeni rauhoittuisi ja, jotta voisin käydä läpi uusia oppitunteja. Vetoomusteni ansiosta sain palata - toistaiseksi. Ennen paluutani ymmärsin, että ystävilläni ja perheelläni oli oppitunteja, jotka nyt täytyisi siirtää myöhemmäksi. He joutuisivat joka tapauksessa jossain vaiheessa oppimaan ne asiat, jotka kuolemani opetti. Se milloin, missä ja kuinka henkeni palaisi takaisin järjestettiin uudelleen, kuten myös se minkä asioiden oppimiseen joutuisin paneutumaan kovemmin tai mitä uusia asioita minun pitäisi oppia. Osan tuonpuoleiseen saapuessani oppimista asioista joutuisin unohtamaan. Sielulleni ei myöskään olisi hyväksi tietää milloin taas kuolisin, koska ihmisenä keskittyisin sitten ainoastaan siihen, eritoten tuon ajan lähestyessä.

Viimeiset muistamani asiat ovat ne kun minut vietiin takaisin onnettomuuspaikalle ja kun juuri ennen paluutani minulle sanottiin, että kun lapseni ovat vanhempia, olisi minun aika palata lopullisesti kotiin. Hyväksyin tämän välittömästi. Mutta hetkinen! Kuinka paljon vanhempia? Tarkoitetaanko sillä vain muutamaa vuotta? Teini-ikää? Kerkeänkö näkemään heidän menevän naimisiin ja saavan omia lapsia? Tämä asia oli minulle äärimmäisen vaikea heti onnettomuuteni jälkeen. Sain taas elää poikani kanssa. Minun täytyi elää oikein, koska minulla ei ollut käsitystä siitä kuinka kauan minulla oli elämää jäljellä. Minulle sanottiin, että selviytymiseni oli tuurista kiinni. Kuorma-auto oli ajanut punaisia päin ja törmännyt kuljettajan puolelle omaa pientä henkilöautoani. Minulla oli turvavyö päällä, mutta lääkäreiden mukaan en olisi selvinnyt törmäyksestä, elleivät turvatyynyt olisi lauenneet. Niiden ei olisi kuulunut sivuttaistörmäyksessä laueta.

Ensimmäisen onnettomuutta seuranneen vuoden pyrin elämään niin hyvin kuin vain pystyin, niin onnellisena kuin mahdollista. Minulta oli murtunut olkaluu sekä kylkiluita ja lonkkani oli murtunut kahdesta kohtaa, joten kärsin siis voimakkaasta kivusta. Minulle sanottiin kivun kestävän puolesta vuodesta vuoteen. Nyt on kulunut kolme vuotta eikä kipu ole vielä kadonnut. Pahin oli kuitenkin toinen vuosi - minusta tuli itsetuhoinen. Halusin vain palata tuohon paikkaan, siihen uskomattomaan elämään, joka oli niin täynnä rakkautta ja riemua. Poikani, ja myöhemmin tyttäreni olivat minulle ainoa syy jatkaa elämää. Olin täällä heidän vuokseen. Nyt kolme vuotta myöhemmin, olen hyväksynyt paluuni Maahan, mutta odotan pääsyä takaisin tuonpuoleiseen kotiini. Kamppailen rauhan ja onnen löytämiseksi täällä, kunnes aikani täällä on lopullisesti täysi.