Papin KRK

Kokemuksen Kuvaus

Vuosien saatossa minulla on ollut joitakin hyvin mielenkiintoisia kokemuksia. Tiedän, näin kristittynä, ettei meidän tulisi rakentaa uskoamme kokemuksien varaan, mutta minun täytyy myöntää, että puhuttuani yhdelle suojelusenkelille, lukemattomille demonisille olennoille ja jouduttuani fyysisesti demonisen hyökkäyksen kohteeksi, nämä kohtaamiset ovat vahvistaneet uskoani pyhiin kirjoituksiin. Pakko muuten sanoa, että demonisilla olennoilla ei ole meihin mitään valtaa, paitsi sen verran, mitä itse sallimme.

Minun täytyy tunnustaa, ettei uskoni ole niin vahva kuin muiden. Minullakin oli kuolemanrajakokemus vuonna 1986. Aion joku kerta kirjoittaa tästä yksityiskohtaisesti, ajan kanssa. Kesti 5 vuotta ennen kuin pystyin kertomaan tapahtuneesta, viimeinkin, 30 lukioikäiselle pojalle iltasatuna toimiessani leiriohjaajana kirkkoni kesäleirillä. Tajusin tuolloin muutamia asioita siitä, mitä tapahtui lokakuun 8. vuonna 1986.

Kun tämä kokemus tapahtui, olin ohjelmavastaava ja asemateknikko utahilaisella radioasemalla. Radiolähetin, jota korjasin, antoi minulle sähköiskun. Istuin lattialla ja tutkin lähetintä, siirtäen piirilevyä tasasuuntaajaan. Silloin 4500 volttia iski metalliseen taskulamppuuni ja sitä kautta oikeaan käteeni, tullen ulos vasemman kyynärvarteni takaosasta. Huusin kuin syötävä – mikki oli auki (ja päällä) studiohuoneessa, joten kaikki, jotka kuuntelivat radiota aina Wyomingista Montanaan ja Etelä-Idahosta Pohjois-Utahiin, kuulivat huutoni. En tajunnut itse huutavani ennen kuin huutoni lakkasi.

En pysty sanomaan kuinka kauan seuraava kuvaukseni kesti, mutta minusta se tuntui ikuisuudelle, joskin se saattoi kestaa vain pari minuuttia. Se oli lähes kuin parodiaa. Ajattelin piirrettyjä, joissa hahmo saa sähköiskun, seisoen kädet sivuilla ja voit nähdä hahmosta vilkkuvan luurangon ja hahmon rajat. Minusta tuntui välittömästi sille kuin olisin venynyt – niin pitkälle kuin käteni vain venyivät. Muistan katsoneeni vasenta, suoristunutta kättäni. Tajusin, että se olikin vain kehoni raja. Käännyin katsomaan eteeni lähetintä. Voimakas lähetin voi olla kooltaan pienestä komerosta isoon huoneeseen. Tämä keskellä huonetta töröttävä 5000 vatin lähetin oli pienen kaapin kokoinen.

Sen sijaan, että olisin nähnyt lähettimen, näinkin takaraivoni. Liikuin hieman eteenpäin ja näin sitten omilla silmilläni. Katsoin alas ja näin käteni riippuvan vierelläni, itse istuin vieläkin. Yritin nojata vasempaan käteeni ja – luulen sen olleen visuaalinen illuusio – vasen kyynärvarteni taipui. Pelästyin hieman ja hypähdin taaksepäin, ja tuijotin nyt istuma-asennossa olevan kehoni selkämystä.

Katselin ympärilleni, sitten taas kättäni ja kämmentäni. Näin aivan selkeästi kehoni äärirajat. Kuin olisin näkymätön, mutta kehon ääriviivat olisivat tarpeeksi selkeitä, että ne pystyi näkemään, pienellä häiriöllä. En nähnyt mitään kummallista huoneessa. Ei kirkkaita valoja; ei minkäänlaisia olentoja. Se oli vain huone, jossa olin. En katsonut taakseni. Muistan kyllä Rauhan ja tyyneyden tunteen, jotain, mitä koin yleensäkin harvoin elämässäni, ja nuo tunteet olivat läsnä kokemuksen aikana. Pidin hauskaa testaillessani uutta ympäristöäni, liikkuen sisään ja ulos kehostani. Päällimmäinen ajatukseni tuona hetkenä oli, kuinka kivutonta kuolema on.

Tätä ei kestänyt kauaa. Tunsin paineen tunteen selässäni, kuin käden, ja kun paine voimistui, tunsin olevani taas kehossani. Se tuntui ihan vetoketjulle. Tämä tunne meni käsiäni pitkin sormenpäihin saakka. Tunsin jalkani, sitten vyötäröni ja lopulta minut oli “vetskaroitu” takaisin kehooni, kädet ja sormenpäät viimeisimpinä. En pystynyt enää irtoamaan kehostani.

Kun minua työnnettiin takaisin kehoon, en kuullut sanoja, mutta tunsin ne. Yksinkertaisesti ja selkeästi ”Et ole vielä valmis”. Kunpa muistaisin tarkkaan, mitä minulle sanottiin, mutta jotain vastaavaa se oli.

Vasta 5 vuotta myöhemmin, tuona leiri-iltana, pystyin kertoaan tarinani ensimmäistä kertaa. Kun pääsin vetoketjuosuuteen, jähmetyin ja näen tilanteen mielessäni uudestaan, paitsi tällä kertaa minulle näytettiin, kuka minua työnsi ja kuka puhui minulle. Se oli Yeshua Hamashia, joka on hepreaksi Jeesus Kristus. Leirin lapset ihmettelivät mikä minulle tuli, koska seisoin keskellä mökkiä kuin naulittu, tuijottaen eteeni ja eläen tilanteen mielessäni läpi uudelleen. Näin ensimmäistä kertaa koko tilanteen ulkopuolisen silmin, nähden miten Jeesuksen käsi selässäni työnsi minut takaisin kehooni ja näin hänen myös puhuvan. Kerroin lapsille mitä näin ja mitä näyssäni tapahtui.Kun minut oli ”vetskaroitu” kehooni, radioaseman yleinen johtaja, Gary Girard, astui sisään ja kysyi nikotiinihönkäyksellään, joka kerättäisi kuolleetkin, että ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui, kuulimme huutosi!”

Katsoin häneen ja sanoin ”Taisin saada sähköiskun.”

”No sitten meidän täytyy viedä sinut sairaalaan.” Olin samaa mieltä ja Gary auttoi minut ylös. Menin etutoimistoon, istuin vastaanottajan tiskille ja soitin kihlatulleni ja hänen siskonsa vastasi. Odotin kihlattuani puhelimeen, kun tajusin haistavani palaneen käryä. Huomasin hajun tulevan vasemmasta kädestäni, jolla pidin luuria, suunnilleen keskeltä kyynärvarttani. Katsoin takkiani. Pukeuduin tuolloin aina päivän tyylin mukaisesti. Pidin ohuita solmioita, hienoja paitoja ja HENKILÖKUNTA-takkia. Katsoin takkiani ja näin täydellisen reiän, noin puhelimen johdon paksuisen. Riisuin takkini ja katsoin hihaani; siinä oli toinen samanlainen reikä. Käärin hihani ylös ja löysin ison ulostulohaavan.

Haava peitti melkein koko kyynärvarteni ulkosyrjän, lähellä kyynärpäätä, ja käteni muistutti hyvin kypsynyttä Kiitospäivän kalkkunan rintaa. Kokokin oli sama. Keskellä oli musta piste ja useita mustia rinkuloita. Kihlattuni pääsi viimeinkin puhelimeen ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, pyytäen häntä tulemaan Bear Riverin sairaalaan Tremontoniin. Päästyäni sairaalaan minut otettiin heti tutkimuksiin ja kuulin jotain katetrista. Minulla oli katetri, kun korvani rakennettiin uudelleen vuonna 1981. Se oli kamala ja kivulias kokemus, ennen kuin katetrin pää saatiin virtsarakkooni, jonka jälkeen olin kiitollinen kyseisestä keksinnöstä. Tästä huolimatta, juuri nyt, en tosiaankaan halunnut katetria.Sairaanhoitaja selitti minulle, että sähköiskussa sähkön kulkureitille jääneet kudokset kuolevat. Niin suuri määrä kuollutta kudosta huuhtoutuisi ulos virtsan mukana, joka voisi johtaa munuaisvaivoihin munuaisten yrittäessä käsitellä kuollutta kudosmäärää. Sanoin, etten tarvitse katetria, mutta he vaatimalla vaativat sitä. Kysyin mitä minun pitää tehdä todistaakseni, etten tarvitse katetria. Minulle annettiin kuppi ja sanottiin ”PISSI”. Sanoin, että täytän vaikka sangon, jos he sitä haluavat. Tämän jälkeen minut pistettiin ambulanssiin ja kuljetettiin 112km päähän Salt Lake Cityyn, jossa minut jätettiin Utahin yliopistollisen sairaalan palovammayksikköön.

Arviolta 6-8 harjoittelijaa työskenteli kanssani lääkärin johdolla. Tökittyään ja tutkittuaan minua puolisen tuntia vanha mies tuli sisään, ilmeisesti yksikön johtava lääkäri tai johtava harjoittelijoita opastava lääkäri. Hän tarttui jalkoihini ja varpaisiini hieroen niitä ja kysellen muilta lääkäreiltä ”Missä sisäänmenohaava on, miksen löydä sitä mistään?”

Kun johtava lääkäri tutki jalkojani, toinen lääkäri sanoi, että sisäänmenohaava oli vasemmassa kyynärvarressani. Johtaja lääkäri siirtyi vasemmalle puolelleni ja näki ison, ilmiselvän haavan. Sitten hän siirtyi katsomaan kämmentäni ja sormiani. Tässä vaiheessa osa harjoittelijoista oli lopettanut tutkimiseni ja he odottivat seuraavaa keskustelua. Johtava lääkäri kysyi uudelleen ”Missä sisäänmenohaava on, en näe sitä?”



Tämä kysymys sai kaikki harjoittelijat pysähtymään niille sijoilleen ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kaikki tuijottivat johtavaa lääkäriä ja hänkin pysähtyi. ”Sisäänmenohaava on oikeassa kädessä peukalon ja etusormen välissä.”

Epäusko levisi johtavan lääkärin kasvoille ja hän siirtyi oikealle puolelle pöytää, jossa makasin. Hän tutki oikean käteni ja löysi ensimmäisen asteen palovamman peukaloni ja etusormeni välistä. Hän katsoi muita huoneessa olleita lääkäreitä, sitten taas sisäänmenohaavaa ja sen jälkeen ulostulohaavaa vasemmassa kädessäni. Hän katsoi monta kertaa varmistaakseen, että hän näki oikein. Kaikki muut lääkärit ja harjoittelijat seisoivat huoneessa pukahtamatta sanaakaan. Syvään huokaisten johtava lääkäri katsoi minuun ja totesi ”Minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten teit tämän tai miksi edes olet tässä. Sinun, nuori mies, pitäisi olla kaiken järjen mukaan vainaa. On ihme, että olet tässä.”

Makasin vain paikoillani, sisäistäen kuulemaani. Olin paljon kiinnostuneempi pääsemään pois ja syömään kerroshampurilaisen. Asiat etenivät nopeasti tämän jälkeen. Minulle annettiin antibioottista voidetta ja haavasidettä ja kerrottiin, että haava alkaisi vuotaa itsekseen haavanestettä ja minun tulisi pitää siteet puhtaina. Haavan paranemiseen meni muutama kuukausi, kunnes keskus tuli viimeinkin ulos. Jäljellä on enää noin 9cm pyöreä, joskus hulluna kutiava, arpi kyynärvarressani. Vasen käsivarteni sytkii joskus. Hermostossani on, epäilemättä, pysyvä vahinko. Nykyisin kokemukseni tuntuu enemmän unelle kuin todella. Minulla on arpi, joka muistuttaa minua päivittäin kokemuksestani ja sen todenperäisyydestä.

Nyt, ehkäpä, ymmärrät miksei uskoni oli niin vahva kuin muilla, keskivertokristityillä. Olen nähnyt, että kuolemanjälkeistä elämää on. Olen tuntenut Herran käden kosketuksen. Olen nähnyt tapahtuman kolmannesta persoonasta, jotta voisin ymmärtää täysin sen mitä koin. Johannes 20:29 : ”…"Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe”. Olen tietysti ollut kristitty jo kauan ennen tätä tapahtumaa, mutta kun uskoni on alkanut horjua ja mieleni on täyttynyt epäilyksistä siitä, kuka olen ja miksi olen täällä, minulla ei ole mitään tekosyitä, koska olen nähnyt toisen puolen.

Rhettman A. Mullis, Jr.Johtaja – Chruch in Actian Ministeries

www.church-in-action.org