Erään Sotilaan KRK

Kokemuksen Kuvaus

Tämä kuvaus sisältää materiaalia, joka voi järkyttää herkempiä lukijoita.

Vuonna 1969 olin Vietnamissa partioimassa ja opettamassa muita partioimaan siinä samalla. Olin edelleen lähitaistelukoulutuksessa oleva Vihreä Baretti, sissisodassa. Välitin vihollissotilaistani tasan yhtä paljon kuin valtavan videopelin hahmoista tai shakkinappuloista. En uhrannut ajatustakaan sille, että vihollisilla oli omat persoonansa, nimensä, vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa, sekä omat pelkonsa, tavoitteensa, toiveensa ja unelmansa. En vain ajattellut asiaa lainkaan. Viholliset olivat pelkkiä numeroita. Suuri tapettu vihollismäärä oli hyvä, ja mitä enemmän tapettuja vihollisia, sen parempi. Myötätunnolla ei ollut sijaa armeijassa, ainoastaan korkeilla tappomäärillä.

Olin ilkeä, kova ja macho. Pystyin käyttämään mitä tahansa kehoni osaa tappamiseen. Minä myös koulutin kaltaisiani miehiä. Olin yhtenä päivänä hieman liian itsevarma, ja maksoin siitä lähes liian kalliisti. Minut yllätettiin ja kranaatinheittimen ammus osui minuun. Leijuin kehoni yläpuolelle, enkä tuntenut kipua. En voinut uskoa, että pystyin yhä ajattelemaan, näkemään, kuulemaan ja jopa haistamaan. Tiesin olevani vakavasti vahingoittunut. Lääkintämies, jonka tunsin ainoastaan nimeltä Skip, ilmaantui paikalle ja tunsin helpotusta. Hän alkoi kutsua minua nimeltä ja kysyi olenko kunnossa, ihan kuin olisin voinut kuulla hänet. Yhtäkkiä katsoin häntä silmästä silmään ja vastasin hänen kysymyksiinsä, vaikkei hän kuullutkaan minua. Huomasin, että hän oli kumartunut hyvin lähelle kehoani ja silti olimme kasvokkain. Tajusin silloin ihmetyksekseni, että missä kehossa olinkaan juuri nyt, se oli maan sisällä. Ainoastaan rintani, hartiani, kaulani ja pääni olivat maan yläpuolella.

Minusta tämä oli sangen outoa, mutta se muuttui entistä oudommaksi, kun tunsin imun vetävän minua alaspäin ja äkkiä olin kaivannossa. Se oli täynnä verta, suolenpätkiä ja kehonosia. Sen koostumus muistutti paksua lihasoppaa. Mikä pahempaa, näin aasialaiselta näyttäviäen miesten, naisten ja jopa pikkulasten seisovan juoksuhaudan molemmilla reunoilla. He osoittivat minua huutaen. He tarttuivat minuun, kun kamppailin päästäkseni tästä oksettavasta, haisevasta kaaoksesta kohti kaukaista valonpistettä. Näiltä kaivannon reunoilla seisoneilta ihmisiltä puuttui kasvon osia, kehonosia ja raajoja. Äiti piteli vauvaansa ja heillä molemmilla oli luodinreikä kasvoissa. Vaikka he puhuivat vietnamiksi ymmärsin, että he huusivat minun olevan jollain tapaa syyllinen heidän vammoihinsa ja kuolemiinsa. He olivat niin pelottavia, että yritin vain keskittyä valoon. Tuntui sille, että jos pääsen valoon,olen turvassa. Yksikään näistä ruhjoutuneista, raajarikkoisista ihmisistä kaivannon törmällä ei koskaan koskenut minuun, mutta tunsin oloni silti takaa-ajetuksi.

Yksi kauheimmista muistoista tällä kiduttavalla matkalla oli kuusivuotias laiha tyttö, jota olin nimittänyt Porsas-neidiksi (koska hän pyöri aina saastaisena likellämme kerjäämässä ruokaa ja karkkia). Hän ilmestyi kerran leiriimme mukanaan suljettu reppu, joka roikkui hänen olallaan. Hän näytti ihan sille kuin aikoisi tehdä jotain, jota hän ei saisi tehdä, ja jonka hän tiesi kielletyksi. Heitin hänelle leivänkannikan varovasti 15 metrin päähän meistä ja ajattelin ”jos tyttö yrittää jotain, hän on mennyttä”. Näin hänen kaivavan reppuaan ja vetävän ulos jotain, joka näytti kranaatille. Ajattelin ”Tytöllä on kranaatti repussaan ja hänet on lähetetty tänne räjäyttämään mieheni!” Ammuin hänen päälakensa irti yhdellä laukauksella. Hänen veljensä kertoi myöhemmin toisille miehille, että tyttö oli yrittänyt löytää amerikkalaisen, joka piilottaisi koiranpennun, johon tyttö oli tykästynyt, koska hän ei halunnut koiran päätyvän perheensä ilta-ateriaksi. Monet miehistämme kritisoivat minua liian herkästä liipasinsormesta nähtyäni koiranpennun pään ja luultuani sitä kranaatiksi. Ohitin asian olankohautuksella todeten ”hän oli valitettava sodan uhri”. Yksi näistä verisen, suolenpätkiä täynnään olevan joen rannoilla seisovista ihmisistä oli tämä pieni vietnamislaistyttö. Hän huusi minulle minkä pystyi jäljellä olevilla kasvoillaan. Olin kauhuissani ja täynnä syyllisyyttä.

Juostuani matkan, joka tuntui iäsyydeltä tässä juoksuhaudassa, kuulin kuolleen, lukioaikaisen ystäväni sanovan minulle, että pystyn siihen. Pääsen valoon. Tiesin, että hän rohkaisi minua. Hän antoi minulle voimaa, jota tarvitsin päästäkseni valoon.

Ystäväni Ed oli kuollut puoli vuotta aiemmin metsästysonnettomuudessa. Ja siellä hän yhtäkkiä oli, auttamassa minut pois kaivannosta ja halaten minua lämpimästi. Tunsin valtavaa helpotusta, rakkautta ja hyväksyntää. Ilon kyyneleet virtasivat molempien kasvoilla. ”Hei kamu”, hän sanoi, ”tiedän, että tuo oli rankkaa. Mutta sinä tarvitsit sitä, olit muuttumassa hieman liian sydämettömäksi ja se ei ole sinun tapaistasi. Se ei ollut se Keith, jonka kanssa pelasin amerikkalaista jalkapalloa ja hengailin lukion aikana”. Katsoin tarkemmin ympärilleni ja olin ihmeissäni olinpaikkamme uskomattomasta kauneudesta. Se oli kuin aukio, jonka läpi kulki hohtava virta. Värit olivat paljon kirkkaampia kuin maassa. Huomasin ensimmäistä kertaa, että Ed hehkui, ja katsoessani omia käsiäni näin niidenkin hehkuvan hieman. Ed sanoi ”Et tee asioita oikein, sinun ei pitäisi tappaa. Sinun tehtäväsi on auttaa muita ja suojella heitä. Opit tehtävästäsi enemmän, kun etenet siinä, mutta juuri nyt sinun on palattava. Tämä on kotisi ja palaat tänne aikanaan, mutta nyt sinun on mentävä takaisin ja löydettävä tehtäväsi kokonaisuudessaan”. Heti hänen sanottuan tuon tunsin poksahduksen ja olin välittömästi tuskissani, maaten sairaalasängyssä.

Myöhemmin samana päivänä lääkintämies Skip tuli katsomaan minua. Kiitin häntä henkeni pelastamisesta. Hän ihmetteli miten pystyin tietämään, että hän oli yrittänyt pelastaa minut, saatikka kunka olin tietoinen siitä, että hän kutsui minua nimeltä, tarkasti pulssini ja hoiti minua avun saapumiseen saakka. Annoin asian olla ja päätin pitää lopun tarinastani salassa. Viikkoja myöhemmin minut lähetettiin laivalla kotiin ja aloitin opettajan opinnot. Vietnamin kokemukseni jälkeen olen tuntenut suurta tarvetta suojella naisia ja lapsia. Autan jopa rakentamaan turvakoteja kaltoinkohdelluille naisille ja heidän lapsilleen. Minulla on ollut joitakin yliluonnollisia kokemuksia kuolemanrajakokemukseni jälkeen, mutta siitä enemmän joskus toiste. Toivon, että tämä KRK valottaa tutkimustanne jollain tavalla.