Paulin KRK

Kokemuksen Kuvaus

Vuonna 1970 olin toivottoman sotkeutunut Vietnamin sodan tragediaan ja kauhuihin. Vaimoni Sue oli toisella kuukaudella raskaana saadessani pelätyn ilmoituksen.

Huhtikuun 30. päivänä 1970 presidentti Richard Nixon ilmoitti Yhdysvaltojen joukkojen aloittaneen vastahyökkäyksen kommunistien linnakkeisiin Kambodzassa. Minut lähetettiin sinne ja liityin osaksi yli 40 000 miehen joukkuetta tässä armeijan Kymmenennen Taisteludivisioonan tehtävässä. Lokakuun ensimmäisenä osastoni liikkui kohti länttä, kun jouduimme tarkka-ampujan hyökkäykseen. Yritin vetäytyä turvaan, kun kuulin veret seisauttavan huudon. Käännyin katsomaan ehtien nähdä vilauksen kaveristani Petestä keskellä vihollisen luotimerta. Kaikki vaistoni käskivät minua pakenemaan ja pysymään turvassa. Minun piti vain kuulla Peten epätoivoiset huudot ymmärtääkseni, etten voisi jättää miestä, joka oli opastanut märkäkorvatulokasta kaikilla mahdollisilla tavoilla taatakseen aidosti sen, että voisin palata vaimoni ja lapseni luokse, kun tämä sodaksi kutsuttu painajainen olisi viimein ohi. Pete unelmoi opettajan ammattiin kouluttautumisesta. Käännyin ympäri ja palasin Peten luo, joka makasi maassa valittaen, huutaen lääkintämiestä avuksi taukoamatta.

Olin kulkenut välillämme olleen 15 metrin matkan ajassa, joka tuntui sekunneilta, kun minuun osui konekiväärin tulitus. Kipu viilsi jalkojani ja kaaduin naamalleni. Seuraavassa hetkessä olin katselemassa tätä tilannetta 15,5 metrin korkeudesta kehoni yläpuolelta. Näin, että kehooni oli osunut useampaan kertaan oikeaan jalkaan, ja kerran vasempaan jalkaan. Olin varma, että vuotaisin kuiviin ja tunsin pakahduttavaa surua ajattellessani, etten koskaan voisi nähdä vaimoani ja syntymätöntä lastamme. Suruuni yhdistyi alati kasvava hämmennys ja uteliaisuus. Aa, oliko tämä siis kuolema? ajattelin. Ei kipua! Ei pelkoa! Miten outoa, en tunne oloani millään tapaa erilaiseksi. Voin yhä ajatella. Tujotin kehoani ja mietin mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kaverini Pete makasi vierelläni. Olin järkyttynyt nähdessäni usvan nousevan hänen päästään, ja kuinka tuo usva muuttui välittömästi täydelliseksi kopioksi hänestä. Huomasin, että hänen henkensä tai uusi kehonsa oli kokonainen ja hehkui hieman. (Hänen alapuolella olevasta fyysisestä kehostaan puuttui kämmen ja osa kyynärvarresta tarkka-ampujan osuttua siihen useaan otteeseen). Pete näytti hämmentyneeltä ja kutsuin häntä. Hän lennähti heti luokseni ja me keskustelimme siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Huomasimme, että nuori tummaihoinen lääkintämies oli löytänyt kehomme. Ensin hän tarkasti Peten, sitten minut. Hän alkoi työskennellä kehoni kanssa ja Pete huomautti, että se ilmeisesti tarkoitti sitä, että hän oli kuollut, mutta minulla olisi todennäköisesti vielä mahdollisuus.

Hän kurotautui luokseni, kätteli minua ja sanoi ”Haluan kiittää sinua siitä, että olit hyvä ystävä ja yritit pelastaa henkeni. En tiedä miksi, mutta minulla on olo, etten tule olemaan enää täällä. Menen jonnekin, jossa olen ollut aiemmin. Se tuntuu kodille. Tiedän, että tämä kuulostaa älyttömälle, mutta minulla on tunne, ettei ole vielä aikasi. Taidan mennä nyt sanomaan hyvästit äidille, mutta jatka sinä elämääsi ja elä se svengaten, ja jos saat pojan, nimeä hänet minun mukaani. OK?” Vastasin ”Varmana, Pete!” Kurottauduin taputtaakseni häntä olalle, mutta hän katosi valonvälähdyksessä. Katsoin useamman sotilaan auttavan kehoni poiskuljettamisessa samalla, kun lääkintämies jatkoi hoitamistani. Minut täytti suuri kaipaus saada olla nuoren vaimoni ja syntymättömän lapseni luona. Äkkiä mäjähdin takaisin kehooni, ihan kuin olisin tipahtanut 25 metrin korkeudesta.

Vammojeni vuoksi minut palautettiin kotiin kuukauden päästä. En saanut tilaisuutta osallistua kaverini hautajaisiin, joten etsin Peten perheen käsiini ja soitin hänen äidilleen. Hänen äitinsä, Thelma, vastasi ja kerroin syvimmät osanottoni hänelle, ja äiti kertoi Peten tulleen tapaamaan häntä sinä yönä, jolloin Pete kuoli. Pete oli vieraillut hänen unessaan ja viipynyt tarpeeksi kauan kertoakseen, että hän oli siirtynyt rajan taa, mutta äidin ei tulisi surra häntä, koska hän oli onnellinen ja hänellä oli tehtävä hoidettavanaan. Pete ojensi kätensä ja valo ilmestyi hänen luokseen. Kaunis, hehkuva lapsi muotoitui hänen vierelleen. Lapsi oli viiden, kuuden vanha poika, jolla oli kastanjanruskeat kiharat ja eloisat ruskeat silmät. Hänen kasvoillaan yli nenän ja poskien oli pisamia. ”Kuka tuo lapsi on?” Peten äiti kysyi. ”No mutta, tämähän on pikku Pete. Hän haluaa tietää isästään, omasta maallisesta elämästään ja mitä hän voi siltä odottaa. Joten, minä opastan häntä. Pikku Pete ja minä olemme yhdessä pitkään, ja HÄN VOI OLLA SIITÄ VARMA!!” Pete nosti lapsen syliinsä ja halasi tätä.

Kuva haihtui nopeasti. Peten äiti halusi tietää kaiken pojastaan ja siitä missä tämä oli, muttei saanut siihen tilaisuutta. Kuva ihastuttavasta lapsesta syöpyi hänen mieleensä. Koska Pete oli ollut poikamies, oliko tämä poika kenties hänen avioton lapsensa? Kuka oli lapsen äiti? Minne hän voisi mennä tapaamaan lapsenlastaan? Oliko lapsi edes syntynyt vielä? Mitä Pete tarkoitti sanoessaan, että hän opettaisi lapselle asioita ”tämän maallisesta elämästä”? Pikku Pete oli selvästi nimetty isänsä mukaan. Äidistä tuntui sille, että lapsessa oli selkeästi perheen piirteitä. Kuinka hän saisi koskaan vastauksia kysymyksinsä? Keneltä hän saisi apua asiaan?

Kaikki nuo kysymykset vaivasivat häntä jokaisena hereillä olon hetkenä, ja ne vain voimistuivat äidin saatua kuulla, että hänen poikansa oli todellakin kuollut taistelussa samana päivänä, kun hän oli nähnyt Petestä unta. Hän oli surullinen ja vihainen ainoan poikansa kuolemasta, mutta hän myös koki saaneensa varmistuksen siitä, että Pete oli kunnossa ja elossa jossain toisella planeetalla. Lapsi, jota Pete oli nimittänyt ”pikku Peteksi”, oli edelleen mysteeri, jonka Thelma halusi selvittää.

Kerroin Peten äidille vaimoni raskaudesta ja lupauksestani nimetä poikani Peten mukaan. Veikkasin, että kyseessä saattoi olla sama lapsi, joka oli näytetty hänelle unessa lokakuun 1. päivä, 1971. Lupasin olla yhteyksissä ja lähettää kuvan lapsestani, kun tämä syntyisi 4-5 viikon päästä.

Poikani Peter syntyi lokakuun 31. päivä, 1971. Hän oli käytännössä kalju, mutta hänellä oli eloisat ruskeat silmät. Peterin toisena syntymäpäivänä lähetin hänestä valokuvia Peten äidille Coloradoon, ja hän soitti sanoaksen kiitos. Kuvat muistuttivat samaa poikaa, jonka hän oli nähnyt unessaan, erityisesti kastanjanruskean kikkaratukan osalta. Peterin kuudentena syntymäpäivänä Peten äiti lensi luoksemme tapaamaan perhettäni ja purskahti itkuun nähdessään poikani. Asiasta ei ollut enää epäilystäkään. Tämä oli tismalleen se sama poika, jonka hänen poikansa Pete oli näyttänyt hänelle tuona kauheana yönä, jolloin Pete kuoli. Adoptoimme hänet ”Thelma-mummiksi” siltä seisomalta. Pidimme vuosien ajan yhteyttä kirjeitse ja puhelimitse. Thelma vaali jokaista yksityiskohtaa ja valokuvaa Peteristä.

Thelma kuoli hiljattain; Peter, hänen vaimonsa Karen ja heidän kaksi poikaansa vierailivat hänen luonaan sairaalassa viikkoa ennen kuolemaa. Thelma tiesi liittyvänsä pian Peten ja tämän isän seuraan, joka oli kuollut toisessa maailmansodassa. Hän oli innokas tapaamaan heidät taas, ja hän kiitti 'pikku Peteä' (nyt 27v.) siitä, että tämä oli ollut hänen pojanpoikansa, jota Thelma oli toivonut siitä lähten, kun hän oli nähnyt näyn Peteristä. Peter kertoi aavistaneensa aina, että Pete suojeli häntä, erityisesti jouduttuaan Aavikkomyrskyn konfliktiin.

Kokemus oli elävä ja todellinen, ja antoi minulle toivoa siitä, että kun kuolemme, elämämme todellakin jatkuu ja voimme nähdä jo rajan taa siirtyneet sukulaisemme. Uskon myös, että lapset ovat Jumalan lahja, ja he saattavat saada koulutusta enkeleiltä ennen kuin he valitsevat perheensä maalliseen elämäänsä. Vaikka se meneekin ristiin kirkkoni opetusten kanssa, tutkin siitä huolimatta ideaa jälleensyntymästä. Minulla ei ole kaikkia vastauksia, mutta katson elämää todellakin aivan uudesta valosta. Minulla on käsitys siitä, mikä ”Suuri Kuva” on. Jos kaikki pystyisivät samaan, tiedän, ettei täällä olisi enää koskaan sotia! Rakkautta ja rauhaa kaikille tämän lukeville.