Vangin KRK

Kokemuksen Kuvaus

Olen Philip ja kirjoitan teille liittyen teidän ja tohtori Longin haastatteluun KRK:sta eilisiltaisessa Art Bell show'ssa.

Syyskuu 24., vuonna 1995, noin kello 1:30 piirikunnan seriffi ampui minua epäonnistuneen varkauden aikana. Luoti pirstaloi polveni ja jalkavaltimoni. Minulle kerrottiin, että ”vuodin kuiviin” leikkauksessa.

Muistan kaksi selkeää tapahtumaa. Molemmat erilaisia. Ensimmäisellä kerralla leijuin leikkauspöydän yläpuolella. Olin hyvin kiinnostunut siitä, mitä oli tekeillä sekä huolissani leikkaussalin hälinästä. Kirurgin valo oli tielläni, joten ”siirryin”alas katsomaan tilannetta naislääkärin selän takaa. Muistan nauraneeni (hän oli liian lyhyt yltääkseen pöydälle, joten hän seisoi jonkin päällä. Näin myös miehen nojailevan seinään kirurgin vaatteissa, ja tunnistin hänet polisiksi, joka oli ollut seurassani ambulanssissa, ja jonka kanssa meillä oli hyvät välit). Molemmat näistä asioista vahvistettiin myöhemmin todeksi. Sen jälkeen ”kupla popsahti” (ei kuvaavin termi, mutta paras tähän) ja kaikki oli mustaa. Ihan kuin olisi ollut liikkeellä ja samaan aikaan vaipunut hiljalleen uneen. Seisoin paljain jaloin vuoristoniityllä ja olin nelivuotias. Pidin pienellä pullealla kädelläni kiinni kädestä kauneinta miestä, jonka olin eläissäni nähnyt. Kuin Kreikan Jumala, mutta satakertaisesti kauniinpi! Hän hohti, säteileillen rakkautta kuin aurinko säteilee valoaan, ja tiesin olevani turvassa hänen seurassaan. Se oli kaikkein rauhallisin rakkauden tunne, jonka olen koskaan kokenut. Aloimme kulkea niityn poikki menevää polkua pitkin, käsi kädessä. Tiesin hänen vievän minut jonnekin erityiseen paikkaan, mutta itse kävelykin oli tärkeä. Näin uskomattomia asioita. Värejä, muotoja, tuoksuja, kaikki niin teräviä ja kauniita. Ihan kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa. Oppaani nautti tästä kävelystä yhtä paljon kuin minäkin, osoittaen minulle uusia asioita ja nauraen ilahtumiselleni. Ainoa ääni, jonka hän päästi, oli nauru, ja se oli yhtä ihmeellistä kuin kaikki muukin oli. Hänen naurunsa oli kuin vuoristojoen virta, lapsen ensimmäinen parkaisu. Kilahtelevat kellot ja ukkonen. En koskaan pysty kuvaamaan sitä ääntä.

Polun päässä saavuimme kohtaan, josta näki laakson yli. Laakso oli sumun/pilvien peittämä, joten sitä ei pystynyt näkemään eikä arviomaan sen oikeaa kokoa. Laaksosta nousi esiin tunteita, jotka olivat surullisia, ja aloin itkeä. Tunteet olivat surua, johon oli sekoittunut kaipausta. Ihan kuin olisi toivonut, ettei jokin asia olisi mennnyt, kuten se meni, tietäen, että on liian myöhäistä enää muuttaa sitä, ja silti toivoa, että asian voisi tehdä toisin. Myös oppaani itki. Tuhlattu elämä oli liian surullinen sanoiksi.

Oppaani ympärillä oleva hohde himmeni, kun kirkkaampi, suurempi hehku ympäröi meidät, ja kuulin äänen päässäni. Ääni sanoi; ”Philip, tämä on nyt kulkemasi polun päätepiste. Muista, että rakastan sinua aina”. Hehku hälveni, oppaani hymyili kuivaten silmäni, ja kupla ”popsahti” taas.

Heräsin heräämössä itkien kuin lapsi. Hoitaja seisoi vierelläni yrittäen rauhoitella minua ja kertoen, että se oli ohi, paranisin kyllä ja kysyi miksi itkin. Kerroin hänelle nähneeni unta, surullista unta. Hän nauroi ja sanoi, että leikkauksessa käytetty nukutusaine estää aivoja näkemästä unia. Sen jälkeen hän halusi tietää millaista unta olin nähnyt. En voinut kertoa hänelle koko tarinaani (yritin pysyä hereillä), mutta kerroin tarpeeksi tullakseni ymmärretyksi. Hoitaja kertoi, että lääkäreillä oli ollut ”ongelmia” kanssani kahdesti (olin leikattavana yli 6 tuntia), ja että olin ”vuotanut kuiviin”. Sen jälkeen hän sanoi, ettei uskonut uneni olleen unta, ja kehoti minua nukkumaan. Näin unta sekä paremmasta elämästä, että tulevaisuudesta itselleni, ja tiesin sen olevan mahdollista.

Olen tuosta lähtien kysynyt lääkäreiltä onko mahdollista nähdä unia nukutuksessa. Kaikki ovat vastanneet kieltävästi. Yritän edelleen väittää itselleni muuta, tai ainakin yritin. Joskus, juuri ennen nukahtamistani, näen oppaani seisomassa vieressäni. Uskon itse nähneeni vilauksen Taivaasta ja Helvetistä, enkä ainoastaan ole tavannut suojelusenkeliäni, vaan myös pitänyt häntä kädestä, sekä kuullut Jumalan Äänen.