Itsemurhan KRK

Kokemuksen Kuvaus

Edelleen 38 vuoden jälkeen vuoden 1960 tärkeän lokakuisen yön tuska, pelko ja järkytys vainoavat minua. Vielä vaikeampaa on selittää tietoisuutta Jumalan rajattomasta armosta ja anteeksiannosta, jotka seurasivat itsemurhayritykseni jälkeen aina nykypäivään saakka. Se, mitä aion kertoa teille, ei todellakaan ole hallusinaatiota tai harhakuvitelmaa. Kerron sen, mitä tapahtui, ja toivon sen tuovan apua jollekulle jossakin, jotta tämä voisi tunnistaa ja toivottaa Jumalan läsnäolon tervetulleeksi omaan elämäänsä hetkenä, jolloin kuolema näyttää ainoalta pakotieltä. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle 38 vuotta sitten, että kävelisin uskonmenetyksen kavalaa tietä syvimpään helvettiin, olisin nauranut. Tässä tarinani.

Vuonna 1948 olin juuri mennyt naimisiin kauniin Pat-nimisen naisen kanssa. Hän oli suosittu ja tunsin olevani etuoikeutettu saatuani hänet itselleni. Olin kiireinen tilintarkastajan työssäni ja aivan liian uppoutunut työhöni ehtiäkseni ihailla elämän pieniä hetkiä, saatikka näkemään horisonttiin nousevia myrskypilviä. Seuraavina vuosina kaikki toiveeni, unelmani ja kirkkaat tulevaisuuden näkymäni murskaantuivat. Entisestä vain sosiaalisissa tilanteissa juoneesta kohtuukäyttäjästä tuli alkoholin suurkuluttaja ja ennen kuin ehdin tajuta, olin uponnut vakavaan alkoholismiin. Sen seurauksena tulivat helvetinmoinen uskonmenetys, pelot, impotenssi ja itsesääli.

Avioliitto, jota pidin täydellisenä, kesti vain seitsemän kuukautta saatuani selville, että vaimoni petti minua ja tuo paljastus ajoi minut syvemmälle allikkooni ja alkoholismiini. Myös minä olin syyllinen avioliiton toimimattomuuteen. Joka kerta, kun sain selville vaimollani olleen suhteen, olipa se ollut hetken huumaa tai jatkunut vuosia, puhuin vaimolleni rumasti ja tein kaikkeni, jotta hän tuntisi olonsa syylliseksi. Tästä huolimatta hän jatkoi deittailuaan ja lopulta päätin tehdä jotain tälle mielestäni täysin toivottomalle ja rappeutuneelle tilanteelle.

Patin ollessa teillänsä, todennäköisesti viipyen reissullaan koko yön, peittelin kaksi poikaamme ja tyttäremme sänkyihinsä ja kuuntelin heidän iltarukouksensa. Rukoukset kuulostivat minusta jotenkin tyhjille ja järjettömille. En löytänyt lohtua tai toivoa niistä. Minusta oli tullut harras ateisti. Kun lapset nukkuivat, keräsin kasaan kaikki materiaalini ”viimeiselle pakomatkalleni”; kaksi purkkia unilääkkeitä ja lääkekaapin pohjalle kaapimani rauhoittavat reseptilääkkeet. Lisänä kolme pulloa viinaa uskoin niiden olevan tarpeeksi saattamaan minut suurelle pakomatkalleni. Muistan lääkärin sanoneen, ettei näitä lääkkeitä pitäisi ottaa yhtäaikaa alkoholin kanssa, sillä se voisi tappaa minut. Juuri tuolloin en halunnut kuolla, mutta hänen kanssaan käymäni keskustelu oli istuttanut minuun ajatuksen itsemurhasta.

Kirjoitin itsemurhaviestin ja otin viisi rauhoittavaa. Sekoitin ne viinaan ja kippistin vaimoni tyhjälle tuolille; ”Kippis ei millekään, täydelle tyhjyydelle”. Pillerit solahtivat helposti kurkustani alas ja viinan valheellinen lämpö tulvahti lävitseni. ”Matkalla ollaan”, ajattelin, ja tästä ei ole enää paluuta!!

Vedin viimeiset rauhoittavat toisen lasilliseni kanssa ja sormenpääni ja varpaani alkoivat kihelmöidä. ”Jaa, ehkä nämä eivät tehoakaan”, sanoin itselleni. En ollut humalassa, vain hieman väsyneessä hiprakassa. Mielessäni jäyti pelko siitä, että minut pysäytettäisiin kesken kaiken, aivan kuten minut oli pysäytetty kaikessa, jota olin pitänyt tärkeänä, joten nielaisin toisen kourallisen unilääkkeitä. Käteni oli edelleen vakaa kaataessani itselleni viimeisen viskilasillinen. Mitä teen, jos tämä ei toimikaan? Vatsaani poltti.

Juomiseni oli mennyt niin pahaksi, että otin muutaman lounaalla, tasoittavat kotimatkalla ja illan päätteeksi vielä vodkaa tai viskiä, eikä tämäkään määrä riittänyt sammuttamaan tuskaani ja turhautumistani. En halunnut taas vain herätä krapulassa ongelmieni keskellä. Join kaiken viinan ja kiskoin loput lääkkeet, ja aloin nähdä tumman, pilvimäisen muodostelman tulevan minua kohti. Se tuli keittiön laipion läpi, kulki luokseni ja peitti minut sisäänsä.

Tunsin liikkuvani lujaa tunnelissa. Tunnelin päässä näkyi valoa ja pohdin oliko tämä se, jonne olin matkalla. En tiennyt olinko elossa vai en, mutta muistan katsoneeni taakseni keittiöön, jonka lattialla makasin täysin tiedottomana siitä, että tämä toinen minä oli matkalla jonnekin. ”Tämäkö on siis kuolema?” mietin. ”Ei!” kajahti vastaus jostain.

Järkytyin nähdessäni uskomattoman kauniin olennon, joka säteili suurta rakkautta, voimakasta myötätuntoa ja lämpöä. Olento oli kaunis valkoinen valo, jonka keskellä huokui hopeisia säikeitä. En uskaltanut sanoa mitään, kunnes tajusin tämän uskomattoman valo-olennon lukevan ajatukseni. ”Ei!” hän toisti. ”Tämä ei ole kuolema. Tule, näytän sinulle”. Muistan leijuneeni hänen kanssaan jonkinlaisen montun yläpuolelle, ja tuossa montussa oli hyvin masentava maisema ilman kauneutta, ilman elämää, jossa ihmiset raahustivat eteenpäin päät ja hartiat alas painuneinta, masentuineina, alistuneina. He pitivät päänsä alhaalla tuijottaen jalkojaan ja vaelsivat päämäärättömästi, törmäten välillä toisiinsa, mutta tästä huolimatta he eivät pysähtyneet. Olin kauhuissani ajatellessani, että minut heitettäisiin näiden eksyneiden sielujen joukkoon, mutta ääni tuntui ymmärtävän pelkoni ja rauhoitti sitä seuraavin sanoin: ”Tämä on sinun oman luomuksesi Helvetti. Sinun pitäisi palata Maahan ja kokea uusi elämä niillä samoilla ongelmilla, joita olet kohdannut nykyisessä elämässäsi. Siihen saakka pysyt näiden eksyineiden, hämmentyneiden sielujen seurassa. Itsemurha ei ole pakotie”.

Minulle näytettiin panoraamakuvaus elämästäni. Viimeiset viisi vuotta, jotka olivat alkoholismin valtaamia, olivat kaikkein tuskallisimpia asioita, kaikkein tuskallisimpia muistoja, joita ikinä pystyin kuvittelemaan. Minulle näytettiin miten alkoholismini oli vaikuttanut pienten lasteni elämään ja kuinka se vaikuttaisi heidän tulevaisuuksiinsa. Näin kaiken sen surun, jota lapseni joutuisivat kokemaan menettäessään minut ja perheensä. Minulle näytettiin, ettei heidän äitinsä huolehtisi heistä ja heidät laitettaisiin lastenkotiin. Minulle näytettiin myös kuinka alkoholismini vaikuttaisi lasteni elämiin, jos jatkaisin juomistani tottumaani tapaan nykyisessä perhesuhteessani. Näin kaikki kolme lastani, kaksi poikaa ja tytön, seuraavan minun huonoa esimerkkiäni ja jokainen heistä tarttuisi pulloon paetakseen päivittäistä stressiään, kunnes heistäkin tulisi alkoholisteja. Näky rakkaasta tyttärestäni kasvamassa isoksi, menemässä naimisiin alkoholistin kanssa, joka pieksisi hänet ja käyttäisi hyväkseen heidän neljää lastaan, oli liikaa minulle. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Aimo herätys todellisuuteen.

Näin, että jos parantaisin tapani ja alkaisin käyttäytyä kuin vastuuntuntoinen isä ja roolimalli, kaikki kolme lastani kasvaisivat onnellisiksi ja tuotteliaksi. Se ei tarkoita, että he olisivat täysin vapaita päivittäisistä haasteista, mutta heillä olisi mahdollisuuksia kulkea omaa, itsenäistä tietään ilman minkäänlaista kaltoinkohtelua. Näin kuinka vanhimmasta pojastani tulisi vaikutusvaltainen henkilö ajallaan, jos olisin hänen kanssaan, kuten isän normaalisti kuuluu. Näin tämän tulevaisuuden kääntöpuolen, jos pysyisin suhteessamme heikkona juoppoisänä, sillä silloin poikani alkaisi käyttää huumeita ja ajautuisi vankilaan rikoksistaan, joita hän tekisi saadakseen rahaa huumeisiin. Se oli hirveä minulle ja päätin siltä seisomalta, ettei se ollut se tulevaisuus, jonka haluaisin lapsilleni tai itselleni. Minulle näytettiin, että jos jatkaisin elämääni säälittävänä, onnettomana juoppona, en pystyisi pakenemaan. Kaikki ne koettelemukset ja traumat, jotka ajoivat minut itsemurhan partaalle, tulisivat vastaan toisessa elämässä ja vielä kamalampina kuin uskoisinkaan. Itkin.

Valo-olento tuntui ymmärtävän, että olin täynnä katumusta, myötätuntoa ja rakkautta. Hän sanoi tiukalla, mutta isällisellä äänellä ”Elämäsi ei ole sitä varten, että teet sillä mitä huvittaa. Loitko itsesi, annoitko itsellesi elämän? Et. Sinä et siis myöskään voi valita kuolemaa.” En voinut puhua, enkä ajatella, itkin vain yhä enemmän. Tämä äänessä olevan läsnäolon täytyi olla Pyhä Henki, joka oli lähtetty luokseni, ajattelin. Ääni jatkoi, nyt pehmeämmin, ”En ole lopettanut vielä kanssasi, työsi ei ole vielä ohi, mene takaisin ja tee se, mitä sinun pitikin tehdä”.

Herättyäni ensimmäinen näkemäni asia olivat tyttäreni helpottuneet kasvot. Nancy oli herännyt yöllä ja yrittänyt epätoivoisesti pitää elämänliekiäni palamassa. ”Voi isi”, hän sanoi, ”pelkäsin, että menetimme sinut. Olit niin kylmä, enkä tuntenut sydämesi sykettä”.

Keittiössä vaimoni teki lounasta. ”Tulkaa syömään”, hän huusi, ”sinä kanssa, jos saat raahattua kännisen ruhosi pöytään”, hän lisäsi sarkastisesti. Olin uuvuksissa ja hyvin nälkäinen, mutten krapulassa. Jostain syystä vatsaani ei vääntänyt samanlainen tuska kuin aikaisemmin yöllä otettuani yliannostuksen lääkkeitä. Parasta kaikessa oli se, että tunsin edelleen yön aika kokemaani sisäistä rakkautta, rauhaa ja välittämistä.

Olisi ihanaa sanoa, että elämä on tuosta hetkestä lähtien ollut täydellistä, mutta se olisi vale. Avioero oli sydäntäraastavaa, vaikkakin sain pitää lapset. Halusin lapset ja he halusivat minun luokseni, kun taas vaimoni poikaystävä ei halunnut heitä. Lopetin tilintarkastajan työni ja aloitin opettajan työt paikallisessa yliopistossa – se oli rankkaa.

Käytin kaikki säästöni ja eläkesäästöni maksaakseni laskuni ja pitääkseni perheeni leivässä sen kuukauden ajan, kun etsin töitä ilman aikaisemman työni turvaa, opetellen samalla uuteen ammattiin, joka oli ajoittain haastavaa ja pelottavaa. Tästä huolimatta se rauha ja turva, jota tunsin seisoessani Helvetin kuilun reunalla, ei koskaan poistunut tai sallinut minun menettää uutta uskoani ja luottamustani. Jotkut ystävistäni eivät voi käsittää miksen ole katkera; paras vastaus löytyy Psalmista 23: ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, minä en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssasi; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat”.

Kokemukseni jälkeen en pelkää enää kuolemaa, minulla on henkisempi näkemys ja otan vastuun lasteni kasvattamisesta nykyään vakavasti. Olen olemassa heitä varten ja voin ilokseni kertoa, että heidän elämänsä ovat parantuneet paljon minun ollessani nyt se isä, joka minun olisi aina pitänyt olla, ja olen myös tavannut kauniin naisen, josta tuli vaimoni, ja hänellä on kaunis sisin, hän antaa minulle voimaa ja rohkeutta kulkea läpi elämän koettelemusten. En koskaan unohda kokemustani Helvetin reunalla ja sitä, mitä se opetti minulle.

Negatiivinen kuolemanrajakokemus ei ole negatiivinen, jos se synnyttää hyvää. Olen nyt papillinen terapeutti ja teen pientä kirjamyyntiä siinä sivussa. Lapseni ovat lentäneet pesästä ja elävät onnellista, kiireistä ja tuotteliasta elämää. Olen rauhallisin mielin.