Teinin KRK

Kokemuksen Kuvaus

Oli kirpeä pakkaspäivä kevyen lumisateen kera ”kuollessani”. Tammikuun 27. vuonna 1996 olin laskettelemassa Coloradon Aspenissa. Tyttöystäväni oli mukanani. Halusin tehdä häneen vaikutuksen ”siisteillä väistöliikkeillä”, kun mäjähdin vasten tukevaa mäntyä. Olin tajuton. Ihmeekseni tajusin leijailevani muutaman metrin korkeudessa kehoni yläpuolella. Tyttöystäväni yritti turhaan herätellä kehoani. Heti pystyttyään hän huusi muita laskettelijoita avukseni. ”Katsokaa, verta!” sanoi yksi ensivilkaisulla. Oli kieltämättä sangen mielenkiintoista huomata, että vuosin verta kasvojeni oikealta puolelta, joka oli lunta vasten. Seuralaiseni otti valkoisen pörröhattunsa ja asetti sen pääni alle. ”Tyyny” tahriintui hetkessä vereen ja muistan ajatelleeni, että minun pitää ostaa hänelle uusi hattu. Seurasin kuinka valvontapartio vei velton kehoni mukanaan vuorten juurelle. Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden, joten lensin kaupunkiin katsomaan näkisinkö mitään. En ollut niinkään huolissani, enemmänkin ärsyyntynyt siitä, että heillä kesti niin kauan juuri, kun olin tekemässä kuolemaa. Löysin ambulanssin ja seurasin sitä ensiapupisteelle. Lumisade oli muuttunut kunnon myräkäksi, joka sai ambulanssin heittelehtimään mutkissa. Kuulin kuskin kiroilevan ääneen joka kerta, kun hän melkein menetti autonsa hallinnan. ”Hei äijä, yritähän nyt edes!” sanoin ääneen. Tässä kohtaa kaikki muuttuu tosi oudoksi. Vaikka lumisade oli sakeaa pystyin näkemään sen läpi. Näin miten lumihiutaleet menivät ojennettujen käsivarsieni lävitse ja kuinka hehkuin hieman. Koko tilanne muistutti intensiivistä elokuvaa. Leijuin vuoronperään sisään ja ulos ambulanssista sen kulkiessa hitaasti pitkin katuja.

Yhtäkkiä kaikki tuntemukseni katosivat ja tulin tietoiseksi toisesta ulottuvuudesta. Suuri huoleni katosi ja tunsin oloni hyvin rauhalliseksi, ihan kuin olisin ollut kotona ja kylpenyt rakkauden lähteessä, joka tuntui tutulle ja lämpimälle. Kuulostaa kahjolle, mutta minusta tuntui, että kuuluin osaksi kaikkea sitä suuruutta, jota universumissa on. Tämä paikka ylittää sanat. Se tuntuu olleen aina olemassa ja se on ikuisesti osa kaikkea. Näin kauniin purppuraisen paikan ja tunsin rakastavan olennon kysyvän ”ajatuksensiirrolla” haluaisinko jäädä vai palata. Ajattelin tulevia yliopistoaikojani. Kysyin ”olennolta”, että jos palasin nyt olisiko tänne takaisin tulemisessa myöhemmin jotain ongelmia. Olento naurahti minulle ystävällisellä äänellä ja se sai minutkin nauramaan ja sen jälkeen kaikki tapahtui hetkessä. Olin palannut takaisin kivun maailmaan. Minulle kerrottiin, että sain aivotärähdyksen ja olin tajuttomana 13 tuntia. Koko asian käsitteleminen jälkeenpäin oli haastavaa.

Olin hyvin erilainen kokemukseni jälkeen. En voinut oikein puhua siitä kenellekään, koska he eivät olisi ymmärtäneet sitä ja he olisivat kuvitelleet pääni pehmenneen. Minusta tuli hyvin vakava ja kiinnostuin psykologian, uskontojen, filosofioiden ja kaikkien mahdollisten kirjallisuudessa, luennoilla ja tapaamisissa vastaantulleiden totuuksien opiskelusta. Vanhempani hyväksyivät muutokseni, mutta tyttöystäväni jätti minut toisen vuoksi. Niin oli parasta kaikille. Luulen säikäyttäneeni hänet pahanpäiväisesti kerrottuani hänelle hattuepisodista, sekä hänen ja valvontapartion välisistä keskusteluista jne. On mukavaa tietää, että pääsen joskus takaisin tuohon rakastavaan, rauhalliseen paikkaan. En märehdi enää omaa kuolemaani enkä isovanhempieni kuolemia.