Kolme Sisarta

Kokemuksen Kuvaus

Meitä siskoja oli kolme. Vanhin sisareni, jota en muista, kuoli aivosyöpään 7-vuotiaana. Hän kuoli tammikuun kuudentena, 1960. Meillä oli 3,5 vuotta ikäeroa.

Noin kaksi viikkoa ennen joulukuun loppua 1993 olin hoitamassa sairasta siskoani, joka oli kuolemassa vatsasyöpään. Siskoni, joka oli menehtymässä 33. vuoden iässä, ja minä olimme erottomattomat. Menin tuona yönä nukkumaan kärsien narkolepsiasta. Olen töissä hoitoalalla, mutta sillä ei ollut tekemistä sairauteni kanssa. Nukkuessan näin unta vanhimman siskoni äänestä. Se oli rauhoittava. Hän sanoi minulle, ”Kerro Jodylle, ettei hänen tarvitse pelätä kuolemaa, kun aika koittaa, sillä minä olen siellä. Sano hänelle, että hänen tulee etsiä sinistä kättäni.” Sen jälkeen hän sanoi ”sinun tulee olla hänen kanssaan, koska äitini joutui katselemaan, kun kuolin hänen käsivarsilleen, eikä hän kestä sitä uudestaan. Kaikki tulevat olemaan huoneessa, mukaan lukien hoitaja, mutta älä huoli, sillä minä hoidan asian. Tiedät, kun aika koittaa. Nyt, tällä viikolla, kun sinulla on narkolepsia, sinun täytyy mennä kukkakauppiaan luo ja tilata iso sydän ja kirjoittaa siihen ”kolme sisarta, yksi sydän”. Silitä sitten mustat vaatteesi valmiiksi. Päätä kuka hoitaa puhelut, koska perheemme on iso. Kerro Jodylle, että jos hän ei näe sanomaasi kuolemansa aikana, sinä menet hänen mukanaan”. Sen lisäksi hän sanoi; ”Et ole tule olemaan sairas hänen kuolemansa aikana, mutta sen jälkeen meidän on palautettava sinulle narkolepsia”.

Heräsin ja tunsin oloni sekä hyvin rauhalliseksi, että pelästyneeksi. Tein mitä käskettiin. Tammikuun ensimmäisellä viikolla 1994 siskoni pyysi hoitajaa soittamaan minulle naapurista tuona aamuna. Olin juuri lähtenyt sieltä voidakseni nukkua hetken, koska olin valvonut hänen luonaan koko yön. Hän soitti käskien minut äidin luo (asumme naapurissa). Hän oli valpas ja istui suorassa, ei normaalissa puolikoomaisessa tilassaan. Hänen kätensä tärisivät. Hän sanoi, ”Kim, minulla on samanlaisia harhoja kuin sinulla. Minua pelottaa.” Halasin häntä. Hän sanoi; ”Pidä minua lähellä. Ei, ei noin, tule sängylle. Haluan näyttää sinulle kuinka sinun tulee pidellä minua”. Hän asettautui käsivarsilleni ja vaipui takaisin puolikoomaiseen tilaanse. Käännyin äitini puoleen ja sanoin ”En liiku tästä mihinkään”. Tämä alkoi tammikuun kolmantena, ja ajattelin siskoni kuolevan tammikuun kuudes.

Tammikuun 5. päivä aamuna hän heräsi. En ollut liikahtanut mihinkään. Pitelin häntä sylissäni nuo 2 päivää. En nukkunut lainkaan, mutta olin kunnossa. Hän pyysi soittamaan isälle töihin. Isä kiirehti kotiin, sisareni nousi istumaan antaakseen hänelle suukon ja kiitti isää elämän antamisesta hänelle. Sisareni rakasti äitiniä liikaa voidakseen hyvästellä tämän. Hän sanoi koko ajan, ettei voinut uskoa minun tekevän tämän kaiken hänelle kuten Ann, vanhin siskoni. Vastasin aina, ”et tiennyt kuolevasi”. Suukotettuaan isää ja alkaessaan vapua koomaan hän sanoi, ”menen nyt taivaaseen”. Torstaina, tammikuun kuudentena, sisareni heräsi klo. 11 ja huusi nimeäni. Pidin edelleen kiinni hänestä. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi, ”Kim, rakastan sinua”. Hän oli koomassa lauantaihin, tammikuun 8. saakka. Hän oli 33,5-vuotias, koska hän oli syntynyt 8.6. Oli klo. 2:30. Vanhempani, hänen miehensä, hänen 2-vuotias tyttärensä ja hoitajat olivat huoneessa.

Yhtäkkiä isäni alkoi voida pahoin, vauva alkoi itkeä ja sisareni aviomies vei vauvan pois huoneesta. Äitini haistoi palaneen käryä. Tiesin, että oli aika. Sanoin siitä hoitajalle. Hoitaja sanoi, että siskoni hengitti yhtä. Nostin hänet ylös ja asetin hänet vierelleni, ja laitoin sitten Pyhän Juden, hänen kaimansa, rukouksen hänen käteensä. Sanoin sitten, ”Jody, on aika. Ann käski sinun etsiä isoäitiä ja isoisää ja hänen sinistä kättään, josta et saa päästää irti ennen kuin näet heidät. Jos et tee kuten Ann kehotti, minä tulen mukaasi”. Sanoin ”Näetkö Annin sinisen käden?” Hän avasi silmänsä, nyökkäsi hymyillen, ja kuoli. Nostin hänet lähelleni ja sain osittaisen kataleptisen kohtauksen, jossa pystyin liikuttamaan vain ylävartaloani. Hoitaja yritti työntää minut pois ja huusin ei, ”Minun täytyy tehdä tämä”.

Hengitysterapeuttina käänsin hänet ympäri kun syöpä räjähti, ja hänen nenästään ja suustaan valui mustaa mönjää. Käänsin hänet takaisin ja suutelin häntä. Käännyin katsomaan äidin sängynpäädyn yläpuolella olevaa valokuvaa meistä kolmesta sisaresta ja tunsin äkkiä intensiivisen lämmön ja paahteen tunteen. Se oli niin kaunista. Siskoni lähti kehostaan, kun vielä suukottelin häntä. Hän leijui pois huoneesta keltaisessa sifonkimekossa, jonka voisin piirtää yksityiskohtaisesti. Isovanhempani olivat hänen molemmilla puolillaan ja sininen käsi leijui hänen päänsä päällä. Ennen poistumistaan hän lähetti minulle lentosuukon. Sain sen jälkeen kataleptisen kohtauksen, jonka aikana en voinut liikuttaa lainkaan lihaksiani kahteen tuntiin. Sinä yönä, asunnossani, sanoin miehelleni, ”Kunpa vain tietäisin, ettei hänellä ollut tuskia. Hän ei näyttänyt tuskaiselle ja painoin morfiinipumpusta hänelle extra-annoksen, mutta kuinka voin olla varma” Tuona yönä menin nukkumaan. Minä, joka olin rääväsuinen ja sisareni ei koskaan sanonut rumasti; sisareni ilmestyi kaappini yläpuolelle samassa puvussa ja sanoi, ”sinä saamarin tolvana, sinun takiasi minun piti tulla takaisin taivaasta kertomaan, etten ollut tuskissani. Että pidit minua lähellä samoin kuin äiti piti. Rakastan sinua, kiitos, ja milloin tahansa minulla on sinulle asiaa, tulen kertomaan sen sinulle. Tiedät, miten riutunut olin syövän takia, kun näet minut huomisiltana arkussa, tulet näkemään minut yhtä kauniina kuin olin hääpäivänäni. He tietävät, että rakastit minua niin paljon, että olisit murtunut, jos et olisi varma siitä, että olen taivaassa ja että näit minut kuollessani. Sano äidille, että hän on maailman onnekkain nainen, kun hänellä on kaksi enkeliä taivassa ja yksi enkeli maan päällä”.

Hautajaisiltanaan sisareni oli juuri niin kaunis kuin hän oli kertonut olevansa. Ei jälkeäkään kemoterapiasta tai riutumisesta. Hän oli upea. Hänen aviomiehensa lähti heidän 2-vuotiaan tyttärensä kanssa kahden päivän päästä. Vanhempani keskittyivät huoltajuuskiistaan. Sisareni oli toivonut, että lapsi eläisi meidän kanssamme. Hän kuoli raskain sydämin tuon asian vuoksi. Taistelimme huoltajuudesta, mutta hävisimme. Näen sisarentytärtäni kerran viikossa joka kuukausi. Joskus, kun lapsi on sairas tai itkee, pystyn näkemään sisareni junanraiteilla itkemässä tai näen hänet unessani hokemassa ”lapseni, lapseni”. Soitan silloin sisarentyttärelleni ja hän on surullinen.

Joskus menen hautausmaalle hänen haudalleen ja näen siellä persikanvärisiä ruusuja. Olin lähdössä, kun tuuli äkkiä nousi ja iski oven kiinni. Hänet on haudattu ovelliseen masoleumiin. Kuulin hänen puhuvan mielessäni, mutta minun äänelläni. Hän sanoo ”tule takaisin” ja maassa oli pitkävartinen, punainen ruusu. Katsoin hänen kuvaansa masoleoumissa ja kuulin hänen sanovan; ”ei voinut unohtaa syntymäpäivääsi”. Syntymäpäiväni on tammikuun 18. ja molemmat siskoni kuolivat tammikuussa.

Niin paljon on tapahtunut hänen kuolemansa jälkeen. Olen puhunut papeille ja heidän mielestään sisareni on antanut minulle erikoiskyvyn. En ole muuttunut pyhimykseksi, vaikka rukoilenkin sisareni puolesta aina, enkä koskaan uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ennen hänen kuolemaansa.