Tim KRK

Kuvaus kokemuksesta:

Ensimmäinen kuolemanrajakokemukseni tapahtui ollessani suunnilleen kaksi ja puolivuotias (1974-1975, Texas). Oli nukkumaanmenoaika ja äiti jutteli miestuttavansa kanssa ruokasalissa. Niinkuin aina, isä oli töissä. Me kaikki lapset olimme olohuoneessa television ääressä. Äiti määräsi meidät pysymään siellä, emmekä saisi missään tapauksessa häiritä äitiä tai siitä ei hyvää seuraisi. TVssä ilmoitettiin seuraavan ohjelman näkyvän värillisenä. Ainut väritelevisio joka meillä oli, sijaitsi äidin makuuhuoneessa. Veljeni yrittivät saada siskojani pyytämään äidiltä lupaa ja lopulta yksi vanhemmista siskoista käveli ruokasaliin ja kysyi.

Kuulin huutoa, lasin särkyvän ja sitten itkua. Muutaman minuutin päästä äiti tuli olohuoneeseen ja kertoi että saisimme katsoa väritelevisiota yhdellä ehdolla. Emme saisi poistua makuuhuoneesta ja meidän pitäisi olla siellä niin hiljaa ettei äiti edes tietäisi meidän olevan siellä. Siskoni itki yhä ja piteli tuskissaan vasenta kättään äidin uhkaillessa meitä vielä parin minuutin ajan. Sitten hän marssitti meidät makuuhuoneeseensa ja käski meidät lattialle istumaan. Äidin sängylle ei saanut missään tapauksessa istua. Äiti laittoi television päälle, etsi oikean kanavan ja sääti äänen niin hiljaiselle että hädin tuskin kuulimme mitään. Jos laittaisimme ääntä yhtään kovemmalle, saisimme ankaran rangaistuksen. Lähtiessään äiti sammutti kaikki valot huoneesta lukuunottamatta yhtä lamppua ja jätti oven selkoselälleen. Sitten äiti palasi vieraansa luokse.

Kun elokuva alkoi, katsoimme sitä innoissamme. Se alkoi siten että siinä oli värillinen riikinkukko ja se näytti hienolta. Vähän ajan kuluttua kyllästyin ja koska en saanut poistua huoneesta, sain ajatuksen mennä äidin sänkyyn leikkimään. Kiipesin sängylle ja aloin hyppiä siinä ylös ja alas. Se oli hauskaa. Siskoni kuiskasi minulle tiukasti, hän kielsi pomppimasta ja vaati tulemaan sängystä pois. En tietenkään halunnut lopettaa ja jatkoin hyppimistä. Donda, joka oli nuorin neljästä isosiskoistani pakotti minut lopettamaan tönäisemällä minua. Hän teki sen niin että kaatuisin sängylle mutta menetin tasapainoni ja löin itseni sängyn takaosaan. Sitten kaikki alkoi muuttua oudoksi.

Kaatuessani aika hidastui. Tuntui mukavalta kuinka kaikki tapahtui hidastetusti. Näköni jakaantui ja pystyin katsomaan kahdesta eri kulmasta samaan aikaan. Näin omien silmieni kautta normaalisti mutta samalla myös kymmenen metrin korkeudesta alaspäin sinne missä olin. Kuin olisin ollut taivaalla talomme yläpuolella ja talon kattoa ei olisi ollut olemassa. Näin jokaiseen huoneeseen ja kaikki talossa olevat ihmiset.

Näin yhä hidastetusti kaatuvani ja otsani lähestyvän puista sängyn päädyssä olevaa tasoa. Näin siinä olleita tavaroita, lampun joka paloi, herätyskellon, muutaman kirjan, puisia lasinalusia ja sinisen teekupin. Olin kaatumassa kasvoilleni kupin päälle. Teekuppi oli melkein täysi ja siinä oli jääpaloja jotka olivat melkein sulaneet. Kun otsani iskeytyi siihen, näin kuinka kupissa oleva neste pärskähti silmiini. Samalla näin yläpuolelta miten pääni rikkoi teekupin, osui sitten puisen tason kulmaan ja kuinka lopuksi tipuin lattialle.

Sitten kuulin kuinka siskoni Donda alkoi kirkua kauhuissaan. Näin miten muut nousivat lattialta ylös ja alkoivat myös kirkua nähdessään kehoni makaavan lattialla runsaasti verta vuotaen. Näin äidin suuttuvan ja tömistelevän käytävää pitkin makuuhuoneeseen. Tultuaan huoneeseen äiti katsoi minua ja hänen raivonsa muuttui hetkessä peloksi. Äiti otti minut syliinsä ja huusi jonkun laittamaan valot makuuhuoneen viereiseen kylpyhuoneeseen. Olin äidin sylissä hänen istuutuessaan wc pytyn kannen päälle. Hän tempaisi käsiinsä pyyhkeitä veren pyyhkimiseen nähdäkseen kuinka pahasti oli käynyt. Muut seisoivat kylpyhuoneen ovella Dondan tullessa itkien kysymään laastari kädessään, "äiti, äiti, onko tästä apua? Äiti, tekeekö tämä hänen vointinsa yhtään paremmaksi?"

Äiti jatkoi veristen kasvojeni pyyhkimistä ja onnistui saamaan veren silmistäni pois. Näin itseni kylpyhuoneessa olleesta peilistä, ihoni oli muuttunut kalpeaksi ja vereni oli tummanpunaista. Näin peilistä ihon revenneen otsasta ja valkoisen luun paistavan läpi. Se näytti siltä että osa luusta olisi rikkoontunut ja irronnut. Sillä hetkellä verenvuoto hieman asettui ja äiti vastasi Dondalle itkuisella äänellään, "Ei, kulta, luulen ettei laastarista ole apua." Kaikki alkoivat itkemään, äitikin, joka hellästi keinutti minua sylissään.

Sitten näin kaiken pelkästään yläpuolelta käsin. Minä vain katsoin. Muistan olleeni tyytyväinen ja onnellinen, kuin kaikki olisi ollut leikkiä jossa olin mukana juuri niinkuin pitikin. En kuitenkaan enää ollut ainut joka tarkkaili tilannetta. Tuntui siltä että myös kymmenet tuhannet muutkin ihmiset katsoivat minua. Se oli outoa. Vaikka yritin nähdä heidät, en nähnyt ketään tai enää mitään muutakaan. Ei ollut tähtiä, ei pilviä, ei taivasta, ei edes ilmaa. Vallitsi pelkästään käsittämättömän valtava tyhjyys. Aloin nopeasti vajota tähän tyhjyyteen.

Muutaman sekunnin kuluttua aloin tuntea pistelyä, samanlaista kuin kylmä vesisumu aiheuttaa iholla kuumana kesäpäivänä auringon paahteessa. Vaikka sitä kesti vain hetki, se tuntui hyvältä.

Samalla kun vajosin tyhjyyteen, tulin uteliaaksi kehostani ja halusin nähdä sen. Kehoni ei ollut enää lihaa ja verta vaan sinertävän vihreää auran kaltaista valoa - enemmän vihreää kuin sinistä. Vaikka se oli valoa, sillä ei näyttänyt olevan lähdettä josta valo olisi peräisin, se vain hohti omaa valoaan. Se tuntui hyvin kotoisalta ja normaalilta joten en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Useita sekunteja myöhemmin, yhä vajotessani, kaikki muuttui kirkkaaksi, aivan kuin olisin nähnyt mailien päähän vaikkei siellä ollut mitään minkä olisi voinut nähdä. Kuin olisin vajonnut sumun lävitse tajuamatta sitä. Tyhjyyden äärettömyys oli henkeäsalpaavaa.

Useiden minuuttien jälkeen alkoi kaukana edessäni häämöttää hyvin ohut vaakatasossa oleva viiva. Vajosin sitä kohti. Viiva jatkui kummastakin päästä koskaan loppumatta aina ikuisuuteen asti. Mitä lähemmäs viivaa kohti vajosin, sitä isommaksi se tuli samalla pystysuunnassa aueten. Aukeneminen tapahtui ylös ja alaspäin samanaikaisesti. Siitä kasvoi korkeampi ja yhä korkeampi joka sekunnilla. Samoin siitä aukeava puhdas valkeus muuttui yhä kirkkaammaksi niin että siihen katsominen teki melkein kipeää. Saavuttuani lähelle sitä, aloin kuulla sen sähköisen huminan. Kuin miljoonat hyönteiset olisivat surisseet, äänestä tuli korviahuumaava. Odotin ihmeissäni mitä tulisi tapahtumaan törmätessäni tähän suurenmoiseen valoseinämään. Valo siinä oli niin tiheää että se näytti olevan kiinteää. Vauhtini kiihtyi yhä. Osuttuani siihen, valo ja ääni katosivat. Jatkoin vajoamistani edelleen. Useiden minuuttien jälkeen vajosin toisen valoseinän läpi, sitten seuraavan. Kuljin kaikkiaan ainakin kahdeksan valoseinämän lävitse.

Viimeisen seinämän jälkeen vajosin johonkin joka vaikutti pilviltä. Ainut valo jonka havaitsin, säteili aurastani. Vajotessani näihin pilviin valoni himmeni ja näin sumuisen maailman ympärilläni. Useita sekunteja sen jälkeen, vajosin pilvien läpi ja saavuin tunneliin. Etenin tunnelissa vain vähän matkaa kunnes pysähdyin. Sitten vain leijuin tässä uskomattoman suuressa tunnelissa.

Katselin ympärilleni ja näin kullanhohtoisen valon loistavan tunnelin päässä joka heijastui tunnelin reunoilla. Johtuen kultaisesta valosta, näin tunnelin seinämien olevan muodostuneen pilvistä.

Katsoessani tunnelin toiseen suuntaan, näin sen katoavan pimeyteen. Valon suuntaan katsottaessa tunneli näytti olevan todella pitkä niin etten nähnyt sen loppuvan. Katsoessani tunnelissa ympärilleni, näin siellä olevan erilaisia asioita.

Nämä olivat erikokoisia sähköisiä valopalloja. Ne näyttivät suurenmoisilta ja niiden värit olivat hyvin eläviä. Niiden värit muistuttivat erilaisia kaasuissa muodostuvia valokaaria ja tämäkin vertauskuva jää laimeaksi. Jokainen valopallo loisti ainutlaatuista värimaailmaansa ja niitä oli kaikenkokoisia. Jokainen niistä oli yhdistynyt toisiinsa hyvin ohuen ja himmeän hiekankultaisen langan avulla. Katsoessani tarkemmin yhtä tällaista ohutta lankaa, huomasin sen liikkuvan ja tarkensin katsettani. Näköni zoomaus oli myös täysin luonnollinen kykyni. Näin että lanka koostui itseasiassa rivistä ihmisiä jotka liikkuivat. He eivät tietenkään olleet fyysisessä muodossaan mutta heidän kehonsa muodostui himmeästä hiekansävyisestä kultaisesta valosta. Panin merkille kuinka he kulkivat valopallosta toiseen. Heidän kulkureitillään oli suurempia sielujen keskittymiä joista ohjattiin jokaista kulkemaan oikeaan paikkaan. Joidenkin valopallosta tulevien piti kääntyä takaisin ja palata siihen takaisin. Kaikki kuitenkin olivat jotenkin kulkemassa tunnelin suuta kohden, sinne mistä valo oli peräisin.

Sitten katsoin uudestaan tunnelin seinämiä. Olin utelias. Mitä lähemmäs tulin pilvimäistä seinämää, sitä negatiivisemmaksi ja pelokkaammaksi itseni tunsin. Vetäydyin nopeasti keskemmälle tunnelia. Keskellä tunnelia tunsin positiivisuutta, turvallisuutta ja rakkautta. Rentouduttuani leijailin takaisin alkuperäiseen paikkaani ja katsoin kohti valoa. Tunsin lämpöä ja rauhaa. Tämäkin sai minut uteliaaksi ja aloin taas zoomata.

Niinpä en voinut uskoa kuinka pitkä tunneli oikeasti oli. Se oli käsittämätöntä. Valo tai tulipallojen määrä oli tunnelissa niin suuri etten edes voinut aloittaa laskemaan niiden lukumäärää. Niitä oli vähintään miljoonittain. Zoomatessani aloin ymmärtää että ne olivat omia uskomattomia todellisuuksiaan. Jokainen niistä oli ainutlaatuinen ja erilainen maailma. Jokaisella valopallolla oli oma ainoalaatuinen todellisuutensa. Mitä lähempänä pallot olivat valosta, sitä rohkeammiksi ja voimakkaammiksi sielut näissä maailmoissa tulivat koska olivat eläneet ja kokeneet niin paljon. Ymmärsin ettei kuolema ole elämän osa, vaan pikemminkin elämä on pieni osa kuolemaa. Siitä asti olen huomannut miten vääriä kuvitelmia ihmisillä kuolemasta on. Ainut mistä ihmiset tietävät koskee vain elämää.

Zoomatessani saavutin lopulta tunnelin pään. Tunneli aukeni kuin pullon suuaukko. Sitten tuli vastaan kullasta rakennettu kivimuuri. Keskellä muuria oli kaksi kapeaa mutta hyvin korkeaa ovea sekä tunneliin johtavat portaat. Toinen ovista oli raollaan josta kurkistin sisään. Näin sinisen sumun, kuin usvan sumuisena kevätaamuna. Se näytti rauhalliselta ja loisteliaalta. Huomasin muurin kivien olevan läpinäkyvää kultaa. Näin niiden läpi. En kuitenkaan nähnyt muurista kovinkaan pitkälle. Valo joka läpäisi muurin, säteili kultaista hohdetta tunneliin asti.

Katsoessani portaisiin, näin kuinka eräs suuri sielu oli suorittanut kaikki elämänsä ja oli hyväksytty jatkamaan eteenpäin. Kun hän leijui alimmalle askelmalle, hän muuttui lihaksi ja käveli portaita pitkin ylös ovelle. Hän ei kuitenkaan ollut millään tavalla ihminen niinkuin me sen ajattelemme. Katsoin hänen nousuaan portaissa ja olin ylpeä sekä iloinen hänen puolestaan. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja saavuttanut jotain suurta.

Nyt huomioni kiinnittyi jälleen paikkaan johon olin alunperin pysähtynyt leijumaan. Kaksi sieluopasta lähestyi minua. Toinen heistä oli onnellinen ja toinen taas vihainen, muttei viha kohdistunut minuun. He alkoivat työntää minua erästä valopalloa kohti jota en ollut aikaisemmin huomannut. Pallon läheisyydessä näin kuinka sähkö alkoi kipinöidä ympärilläni. Kipinät olivat tiheämpiä kuin oma olomuotoni ja minua alkoi pelottamaan. Yhä lähempänä palloa huomasin että sinnekin oli portaat mutta ne olivat vanhat, rikkoontuneet ja pölyiset.

Saavuttuani sisälle olin yksin koska oppaat olivat jääneet ulkopuolelle. Kaikki oli siellä sysimustaa. Alkoi pysäytyskuvien näytös. Kuvat vaihtuivat nopeammin kuin pystyin niitä katsomaan. Ne olivat kuvia tavallisista asioista, sellaisista joihin ihmiset eivät kiinnitä huomiota elämässään kuten puun oksa kadulla, laakso vuorten välissä, teekannu keittiön pöydällä. Eräässä kuvassa oli nuori, hyvin kaunis tummahiuksinen neitonen. Hän seisoi verannalla auringonnousua katsoen. Hän piti sylissään juuri syntynyttä vauvaani. Nuori nainen näytti surulliselta, yksinäiseltä ja ahdistuneelta siksi etten enää ollut hänen luonaan. Minusta tuntui siltä että kuolisin uudestaan ennen kuin edes tietäisin saaneeni oman lapsen. Viimeinen kuva oli kuva linnasta. Se oli kultainen mutta eloton ja himmeä. Se leijui keskellä tyhjyyttä ja pimeyttä. Se teki oloni surulliseksi. Sitten kaikki alkoi pyöriä ja minua alkoi huimata. Iskeydyin silmänräpäyksessä suurella voimalla takaisin kehooni. Muistan olleeni surullinen koska olisin halunnut jäädä sinne.

Tulin tajuihini ja näin kirkkaan valon heijastuvan pyöreästä peilistä suoraan silmiini. Katsoin pelästyneenä ympärilleni ja näin lääkäreitä vieressäni sekä sairaanhoitajia taka-alalla. He kaikki liikehtivät kiireisesti kuin panikoiden. Lääkäri joka oli aivan pääni vieressä katsoi silmiini ja sanoi, Saimme hänet takaisin!, Olet turvassa, yritä levätä! Kaikki kääntyy parhain päin. Yritä vain levätä."

Aloin yhtäkkiä muistaa kuinka olin ollut äitini sylissä jonkun ajaessa autoa. Äiti painoi otsaani tiukasti ja läpsi toisella kädellään kasvojani samalla itkien ja huutaen "Herää! Herää!" Ajoimme punaisia päin. Näin automme takavalot matkan päästä. Makasin paareilla joita työnnettiin käytävää pitkin. Seuraavaksi heräsin peilistä heijastuneeseen kirkkaaseen valoon.

Muistan hyvin kuinka päähäni silloin koski, aloin voida huonosti ja pyörryin. En tuolloin tietänyt Raamatusta, kirkosta tai Jumalasta mitään. Äiti oli kertonut että kuolema on kaiken loppu. Olin ainoastaan kaksi ja puolivuotias. Olen myöhemmin saanut tietää että äiti oli Jumalalle vihainen ja syytti Jumalaa kaikista ongelmistaan.

Olen tätä kirjoittaessani 28 vuotias mies ja asun lähellä Houstonia Texasissa. Palvelin laivastossa kuuden vuoden ajan. Olen opiskellut valtion teknillisissä oppilaitoksissa (elektroniikka, tietotekniikka, tutkan käsittely, pitkän kantaman GIS SPY Track-II 3-D Dopler Tutkan Korjaus Tekniikka). Parhaillaan työskentelen tutkimus/kehitys alalla laboratorio teknikkona.

Vaikka usein unohdan näkemäni unet muutaman tunnin kuluessa heräämisestä, aistin silloin tällöin déjà vu tuntemuksen. En siten että olisin elänyt tuntemuksen aiemmin mutta niin että olisin nähnyt siitä unta etukäteen.

Olen kertonut kokemuksestani sisaruksilleni ja joillekin ystävistäni.

Paras osa kokemuksesta oli siirtyminen takaisin tunnelin keskelle koska se tuntui hyvältä, rauhalliselta ja turvalliselta. Pahinta oli iskeytyminen takaisin kehooni lääkärin hoitopöydällä. Tunsin tulleeni petetyksi.

Näkemykseni mukaan ei ole väliä sillä mihin uskontoon ihminen uskoo, jos mihinkään. Jumalan silmissä olemme erehtyväisiä lapsia, saamme tehdä virheitä, saamme leikkiä, saamme kapinoida ja saamme olla uskomattakin. Niin kauan kun ihminen uskoo toimivansa oikein, mitä ikinä se onkaan, silloin kaikki on hyvin.