Kun Aika Pysähtyi

Kokemuksen Kuvaus

Toukokuun Kolmas, 1969 ”B”-kompania, 2. patalj./47 jalkaväkimies, 9. jalkaväen divisioona

Elettiin kuivan kauden loppupuolta joukkueeni vetäytyessä. Tehtävämme oli yksinkertainen: Ajaa tien päähän, näyttää lippua ja varmistaa, että olimme yhä oikealla reitillä. Kaksi hitaasti kulkevaa telaketjuajoneuvoa (panssaroidut henkilöstönkuljetusautot) edessäni pölyttivät tieltä ilmaan kuivia hiekkapilviä. Lady, joukkueemme maskotti, jolkotteli vierellämme häntäänsä heiluttaen. Lady ei enää kulkenut kanssamme sen jälkeen, kun miina räjähti samassa ajoneuvossa, jossa Lady oli. Vaihdoin hattuni kypärään, pistin silmälasit päähäni ja latasin 50. kaliiberisen konekiväärini kulkiessamme perusleirin läpi ja kiihdyttäessämme vauhtia. Lady pysähtyi parin metrin päähän portista ja katseli peräämme.

Neljä ajoneuvoamme saavuttivat pian monotonisen, mutta miellyttävän 65km tuntivauhdin, joka sai aikaan viilentävän tuulenvireen. Tien molemmin puolin poukkoili sinne tänne pitkin riisipeltoja kasattuja maavalleja, jotka pilkkoivat maiseman erikokosiksi, kilometrien ajan jatkuviksi siisteiksi suorakulmioiksi. Viime sadon keltaiset jäljelle jääneet viljansänget eivät onnistuneet peittämään maata pelloilla kokonaan. Useiden senttien välimatkojen erottamien maavallien savi oli kuivunut kasaan kiviliuskamaiksiksi laatoiksi. Vaikka maaperä oli tasainen, pellot eivät jatkuneet pitkälle horisonttiin, vaan loppuivat kuin veitsellä leikaten jokapuolella levittyvään metsänrajaan.

Tämä metsikkö koostui paksuista, rehevistä, vihreistä nipapuista, jotka kurottautuivat 6-9 metrin korkeuteen. Mistään päin Mekong-joen suistosta ei voisi paeta joutumatta tuon metsän saartamaksi. Joskus metsä olisi muutaman kilometrin päässä, joskus vain muutaman metrin päässä. Se kasvoi suistossa ja nipapuut, kuten juuriverkostokin, ulottui kaikkialle. ”Me” kontrolloimme suuria kaupunkeja ja kyliä, maanteitä, taivasta, päävesireittejä sekä riisipeltojen maavalleja. Metsälinja kuului ”Charlielle”.

Dieselmoottoreiden muristessa ja pölyvanan noustessa perässämme puolentoista kilometrin pituiseksi vanaksi, joukkomme alkoi lähestyä paikkaa, jossa tiheä viidakkoseinä puristui vastaan tien molemmilta puolilta. Vaistoimaisesti suuntasin huomioni tarkemmin metsän rajaan. Yhtäkkiä suuri panssarintorjuntamiina räjähti suoraan pienen, kalpean persaukseni alla. Tiesin heti mitä tapahtui (koska ajoneuvossani oli räjähtänyt miina vain kolme viikkoa aikaisemmin) ja ajattelin itsekseni ”Voi helvetti, taas sitä mennään”. Singahdin ilmaan kaikkien ja kaiken muun kera. Ihmisiä, pölyä, aseita, ammuksia, kypäriä ja muonapaketteja lenteli ympäriinsä kauniissa kaaressa, minä siinä kaiken keskellä.

Matkatessani ylöspäin ulkoinen aika hidastui. Ympärilläni kiivaasti kieppuvien kohteiden vauhti hidastui merkittävästi vastoin fysiikan lakeja. Minua kiinnosti tämä epäluonnollinen, jatkuvasti hidastuva pyöriminen katsellessani ilmaan lentäneitä joukkuetovereitani ja pohdin ”Onko tämä loppu? Olemmeko kaikki kuolleita?” Lentoratani huipussa aika pysähtyi kokonaan ja selittämätön rauha valtasi maailman. Tuona hetkenä tietoisuuteni oli samanlainen kuin hereillä ollessa, jos sitä verrataan vaikka tietoisuuteen unessa olon aikaan. Mikä tahansa tuo Jokin oli, Se oli rauhaisa, kaikkialla oleva (maallisesti ja avaruudellisesti), kaikkitietävä, ja se sisälsi kaiken jakamattomana Kokonaisuutena.

Koko universumi, mennyt, nykyinen ja tuleva romahtivat yhdeksi Keskipisteeksi, jonka olemassaolosta kaikki riippui. Se oli Se, mikä ei koskaan muutu. Se on Puhtaan Tietoisuuden ”Valo”, joka valaisee kaiken. Se on Raamatun mystisen lauseen perimmäinen merkitys; ”Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu” (Matteus 6:22). Se on suuri Ei-Mikään, joka sisältää kaiken olevan, jolloin se Itse ei ole Jokin. Sitä on olla Kaikki Kaikessa.

Lisäksi siellä ei ollut (eikä ole edelleenkään) epäilystäkään Sen autenttisuudesta, samoin kuin kenelläkään ei olisi epäilystäkään siitä, että heräämisen jälkeinen tila on ”todellisuus” ja unen tila on ”vain uni”. Lyhyesti siis Itse Jumala otti ohjakseni käsiinsä siinä mielessä, että ”minä” yksilönä en enää ollut olemassa – ainoastaan Hän oli olemassa. Kaikkialla oli uskomaton tunne autuudesta, rakkaudesta, myötätunnosta ja hassua kyllä, myös voimakas deja vun tunne. Tieto Todellisesta Kodista ja Todellisesta Itsestä on saatu, ja kaikki on paljastettu ihmeellisellä tavalla.

Elämäni tapahtumat tuohon pisteeseen saakka katsottiin läpi rauhassa ja tuomitsematta, hyvin yksityiskohtaisesti kronologisessa järjestyksessä, mutta kuitenkin jollain tavalla yhdellä kertaa – tosin joitakin tapahtumia alleviivattiin toisia enemmän. Alitajuisesti ”minulle” annettiin lupa elää vielä (asiaan ei liittynyt päätöksentekoa - se vain tapahtui) ja minulle annettiin myös mahdollisuus olla tietoinen mistä tahansa haluamastani asiasta, ja samalla ymmärsin, ettei aika ole tekijä; sananmukaisesti oli olemassa ”kaikki maailman aika”. Keskityin muutamiin elämäni osa-alueisiin ja tulin siihen tulokseen, ettei elämässäni ollut paljon hävettävää. Oikeastaan käytin tätä kykyä todella huonosti, mutta olin tuolloin vain naiivi 22-vuotias, jolla oli jotakuinkin vääristynyt käsitys siitä, mikä on tärkeää.

”Näin” 360 asteen panoraaman tiestä, metsänrajoista sen molemmin puolin, ja joukkueeni kolme muuta ajoneuvoa (kaksi edessämme ja yksi takanamme). Koko tilanne näytti tapahtuvan päässäni, mutta en ollut varma oliko pääni yhä kiinni kehossani vai ei – tosin tässä vaiheessa, näissä olosuhteissa, en pitänyt asiaa edes tärkeänä. Toisin sanoen en välittänyt siitä olinko potkaisemassa tyhjää vai en seuraavien sekuntien aikana. Sitten minulle ”ilmoitettiin” hellästi (mutta yksiselitteisesti), että selviäisin räjähdyksestä ilman vakavia vammoja ja palaisin myös Vietnamin sodasta yhtenä kappaleena. Joten, itsekkäästi, käänsin huomioni meneillään olevaan tilanteeseen ja hyvin rauhallisesti ja yksiselitteisesti tulin siihen tulokseen, että minun pitäisi: 1) pysyä tajuissani, jotten hukkuisi muutama sentin syvyiseen riisipeltoveteen, 2) pysyä rentona, jotta murtaisin niin vähän luita kuin mahdollista, ja 3) kieriä pois ajoneuvon tieltä, ettei se murskaisi minua kuoliaaksi, jos se sattuisi kaatumaan. Vasta, kun olin mielessäni päättänyt nämä asiat, aika alkoi rientää takaisin. Tuonpuoleinen tietoisuuden tilani katosi ja palasin takaisin normaaliin päivätajuntaani. Näin maan noin 6 metrin päässä alapuolellani ja aloin pudota sitä kohti.

Minulle jäi valtavan voimakas ihmetyksen ja hyvinvoinnin tunne. Siitä lähtien minut on vakuutettu vakuutuksella, joka edeltää jopa omaa vakuutustani, että kaksi plus kaksi on neljä. SE on Jumala minulle. Se ei ole enää uskon asia, vaan enemmänkin varma tieto siitä, että olen nähnyt Hänet sellaisena kuin Hän on. Oli miellyttävä yllätys huomata, että Hän on rakastava, myötätuntoinen ja anteeksiantava – ominaisuuksia, joita varten en ollut tehnyt mitään aikaisemmin. Olen ikuisesti kiitollinen Hänelle siitä, että Hän kurottautui alas ottamaan minut kämmenelleen, jotta Hän voisi puhua minulle tuona hetkenä; itse asiassa kiitollisuuden kyyneleet täyttävät yhä silmäni kirjoittaessani tästä 30 vuotta myöhemmin. Lisäksi en pelkää enää kuolemaa (kipua ja kärsimystä kylläkin, mutten itse kuolemaa) - koska, Hänen Suuruutensa sallimana, tämä yksittäinen vesipisara muistaa meren, josta se on tullut. Valitettavasti tämä kokemus on vain Jumalan käsissä, ei meidän, mutta usko, kun sanon Se on aina Täällä ja Nyt, ja paljon lähempänä kuin kuvittelet.

En ole koskaan kokenut (ennen tai jälkeenpäin) mitään lähellekään samaan yltävää kokemusta, joka olisi vastannut yhtä todellisena ja vahvana tietoisuuteni tilaa, jota olen yrittänyt kuvata haparoiden. Silti, muistoni tästä riittää rauhoittamaan ja tyynnyttämään minut elämän koitoksissa – erityisesti vaikeina aikoina. Anteeksi, en ole huomannut mitään paranormaaleja tai psyykkisiä tai ylimaallisia kykyjä itsessäni – ainoastaan järkähtämättömän varmuuden jostakin henkisestä todellisuudesta. Jos ikinä keksit minkään pommin varman tavan tämän saman tietoisuudentajun herättämiseen minussa (ilman, että räjäytät minut ilmaan tai käsket minun meditoida hokien OM-tavua seuraavien 30 vuoden ajan), kerrothan siitä minulle. Olkoon Jumala kanssasi (Hän on kaikesta huolimatta, mutta se on kaunis sanonta).