Näkemykseni Elämästä On Muuttunut Iäksi

Kokemuksen Kuvaus

Ensimmäinen kuolemanrajakokemukseni tapahtui 45. vuoden iässä vuonna 1995. Sain vakavan sydänkohtauksen ja myöhemmin minulle tehtiin kolme ohitusleikkausta. Minulla oli selvä mielikuva siirtymisestä toiseen ulottuvuuteen, tai paikkaan, miten sen nyt haluaa ilmaista. Useiden kuukausien ajan luulin tuon muiston olleen lääkityksestä johtuva harha, mutta ajallaan tulin siihen tulokseen, että se oli jotain aivan muuta.

Ajauduin tai kelluin paikkaan, jossa vallitsi sanoinkuvaamaton rauha. Taivas oli sininen, sinisempi kuin yksikään näkemäni taivas. Joskus katselen taivasta ja minut valtaa sama rauhantunne. Näin pitkän nurmen keinuvan tuulessa sen matkatessa kukkuloiden yli. Mutta en tuntenut minkäänlaista tuulenvirettä, enkä kuullut mitään. Oli hiiren hiljaista.

En kävellyt, vaan ikään kuin leijuin niittyjen yli hyvin rauhallisesti. Tämä paikka oli täynnä lämpöä, rauhaa ja sanoinkuvaamatonta täyttymyksen ja universaalin yhteyden tunnetta.

Leijuessani kukkuloiden yli rauhaisasti ja imiessäni itseeni tätä suuren lämmön tunnetta, näin lasteni ”hahmojen” välähtävän horisontissa. Ne eivät olleet ”pysähtyineitä hahmoja”, vaan he näyttivät hyvin huolehtuneilta katsoessaan minuun. He tarvitsivat minua, mutta he eivät puhuneet minulle. Kuulin heidät ilman, että näin heidän huultensa liikkuvan.

Sinä hetkenä tiesin, että minun oli tehtävä valinta. Jos en tekisi sitä, en voisi enää palata.

Jatkaakseni tässä ulottuvuudessa, minua opastaisivat sen tyyneys ja lämpö aina ikuisuuksien ajan. Olisi ollut ihanaa jatkaa matkaa. Jos palaisin, palaisin kivun ja tuskan maailmaan. Se olisi täynnä kipua ja vastuuta. Loukattuja tunteita, elämän stressiä. Päätin palata, koska lapseni tarvitsivat minua ohjaamaan heitä elämässään eteenpäin. Heidän tulevaisuutensa riippui minun olemassaolostani heidän elämässään. He eivät olleet vielä valmiita pärjäämään yksin.

Olin takaisin kehossani välittömästi.

En nähnyt kirkasta valoa tai enkeleitä, enkä tuntenut minkäänlaisen uskonnollisen hahmon läsnäoloa.

TOINEN KUOLEMANRAJAKOKEMUKSENI tapahtui 1997. Jouduin pahaan auto-onnettomuuteen ja sain vakavia vammoja. Ollessani jumissa autossani en tuntenut kipua, vaikka lantioni oli murtunut kahteen osaan, häntäluuni oli murskana, kylkikuu oli puhkaissut keuhkoni, kallossani oli murtuma, kasvoni olivat ruhjeilla ja osa korvastani oli silpoutunut irti.

Minulla oli monia muistoja onnettomuuteeni liittyen kuukausia sen jälkeen, mutta minulla oli myös positiivinen ja voimakas muisto kuolemanrajakokemuksesta, josta kerroin muille päiviä onnettomuuden jälkeen ollessani tarpeeksi vahva puhumaan ja pysymään tajuissani.

Kerroin kokemuksesta ensin pojalleni ennen kuin rohkaistuin jakamaan sitä muille. Yritin jälleen kerran miettiä oliko kokemus kenties lääkityksen aiheuttama vai merkki siitä, että mielesi jatkaa elämää sen jälkeen, kun kehosi lakkaa toimimasta.

Näin jälleen kerran lämmön, rakkauden ja ystävyyden paikan. Se oli tunnelin kaltainen, muttei pyöreä, melkein kuin kulkutunneli, jollaisia näkee eri rakennusten tai kauppakeskusten välillä. Sellainen, joka menee autoteiden yli. Ei kapea, vaan leveä. Kävelin sitä pitkin, tai ainakin minusta tuntui siltä kuin olisin kävellyt, mutten muista liikuttaneeni jalkojani. Kulkutunneli ei ollut reunoilta kirkas, muttei tummakaan.

Päästyäni tunnelin päähän näin ihmisiä. Näin heidät vain vyörätöstä ylöspäin. Se ei ollut pelottavaa. Kaikki hymyilivät ja olivat onnellisia.

Näin tutut kasvot; kaksi iso-isääni ja isäni. Heidän takanaan oli pimeää ja tunsin monen muun läsnäolon heidän takanaan.

Joku kätteli minua kuin tervehtiäkseen. Ajattelin sen olevan isäni. Hän kuoli Alzheimerin tautiin ja oli kuollessaan hyvin huonossa kunnossa. Mutta nyt hän seisoi suorassa näyttäen terveelle ja tajusin kuinka lyhyt hän olikaan ollut. Kaikki paikalla olleet ihmiset olivat iloisia nähdessään minut.

Sinä hetkenä tunsin tarvetta palata elämääni. Se ei ollut kamala tunne, vaan hetki, jossa oli aika tehdä päätös. En edelleenkään tunne, että päätös paluustani olisi ollut minun. Tuntuu, että joku muu päätti sen puolestani.

Pidin edelleen kiinni sen henkilön kädestä (tosin en kätellyt enää), joka oli tullut kättelemään minua ensimmäisenä. Käsi oli lämmin ja rauhoittava. Hiljalleen ja hellästi käteni irtosi siitä alkaessani leijua taaksepän kohti fyysistä maailmaa. Käsi ei pidellyt minua missään vaiheessa, vaan sen ote oli hellä.

Sen jälkeen se oli ohi. Olin palannut.

Jossain vaiheessa tätä koko kokemusta, tai mikä se sitten olikaan, muistan mustan taustan ympäröimän ruskean oven, jossa oli vanhanaikainen posliininuppi. Tiesin, että oven toisella puolella on uskonnollinen ilmiö, erittäin kirkas valo, ja todennäköisesti itse JUMALA. Tuo ovi on aina siellä ja jokainen pääsee sen luo. Voit mennä siitä läpi milloin haluat. Minulla on olo, että pidin kiinni ovennupista ja olisin saanut avata oven ja kulkea siitä milloin vain.

Näin myöhemmin ajateltuna en pelkää enää kuolemaa.

Minulla on selkeä tunne siitä, että siellä oli ihmisiä, jotka menivät rajan yli vastentahtoisesti, ja olen surullinen heidän puolestaan. He ovat onnellisia rajan takana, koska he ovat tottuneet siihen, mutta he olisivat paljon mieluummin fysisessä maailmassa rakkaidensa kanssa.

Olin uskonnollinen, mutten ole enää. Toisaalta minulla on nykyisin suuri kunnioitus vahvasti uskonnollisia henkilöitä kohtaan.

Sain nähdä jotain mitä hyvin harva pääsee koskaan näkemään, ja olen onnellinen, että sain kokea sen. Minusta on ihanaa kertoa siitä, mutta olen tarkka sen suhteen kenelle kerron kokemuksestani.